Merimies G. Lundströmin muistelmia/22
| Osa 21 | Merimies G. Lundströmin muistelmia Kirjoittanut T. A. |
Osa 23 |
| Julkaistu alun perin: Keski-Suomi, 28.8.1875, nro 35, s. 2–3. Artikkelin verkkoversio. |
Aikaa oli kulunut noin neljä vuotta, kun
yhtiö osti kruunulta suuren metsäpalstan,
jossa oli paljon sahatukiksi kelpaavia puita.
Sentähden aikoivat he rakentaa höyrysahan
noin kolmen peninkulman matkan laivain
rakennus-paikalta, erään lahdelman rannalle.
Tätä lahtea täytyi minun erään toisen miehen
keralla lähteä tarkastamaan. Tämä oli
vaikea toimi, sillä nyt oli kevät talvi, eikä
tällä paikalla ollut edes tietäkään. Vastarintaa
ei kuitenkaan auttanut tehdä. Noin 5
eli 6 virstaa rannalta oli hylkeen pyytäjäin
asunto, jossa otin asuntoni. Talon-väkeä
tosin oli neljä henkeä, mutta vierasvaraisesti
antoivat he kuitenki meilleki sijaa ainoassa
huoneessaan. Tultuani rannalle, huomasin lahdelmassa
käyvän kovan virran ja jäitä kulkevan
ainiaan, suurempia ja pienempiä kappaleita.
Lahden toisella sivulla oli pitkänlainen
niemi, johon mielittiin saha rakentaa
niin syvälle mereen, että laivat voisivat
päästä aivan sahan sivulle. Isäntämme, joka
oli tullut meitä rantaan saattamaan, lupasi
meille venheensä. Tämä oli vedetty maalle
ja peitetty huolellisesti, jonka tähden saimme
paljon työtä tehdä, ennenkuin sen saimme veteen.
Kuu tässä viimeinki onnistuimme, läksi
ukko pois jälleen, mutta lupasi iltasella tulla
meitä hakemaan. Me panimme nyt ankkurit
ja luoti-rihmat venheesen ja mentiin jonkun
verran matkaa rannasta. Nyt laskin luotini
mereen ja oli siinä arviolta noin 8 syltä
vettä. Syvyydestä ei kuitenkaan voinut
varmaa tietoa saada, sillä virta tahtoi viedä
nuoraa; mutta tärkeämpi tutkittavamme olikin,
jos kiviä löytyi tahi ei. Suuret jäät,
jotka uiskentelivat lahdessa tekivät olomme
hankalaksi ja estivät paljon työtämme. Nuora
kävi aivan jäiseksi ja kuitenki täytyi sitä
koko pitkän päivän pidellä paljain käsin. Illemmalla
alkoi vilu ja nälkä rasittaa meitä
ankarasti. Mutta silloinpa jo ilmestyi isäntämmekin
ystävälliset kasvot rannalla. Emmepä
viivytelleet kotia lähtöä. Ihmeemme
ja ilomme oli suuri, kun muhkea peuran
paisti höyrysi täällä vastaamme.
Syötyämme aloin ukolle valitella vaivojamme ja vakuutin nyt joutuneeni semmoiseen työhön, johon ainoastaan suurimmat pahantekiät oli pantavat.
”Sinulle mahtanee se olla vaikeata,” puhui ukko tyyneellä mielellä, ”mutta minä en sitä minäkään pitäisi.” Hän alkoi nyt kertoa minulle elämänsä merkillisistä vaiheista ja monista vastuksistaan hylkeen pyyntö matkoillaan. Varsin vähäpätöisiä olivat minun kohtaloni verrattuina hänen kokemuksiinsa.
Noin kaksi viikkoa olimme tällä tavoin työskennelleet ja ainoastaan pieni ala oli enään tarkasteltavaa. Tämän toivoimme jo päivässä saavamme selville. Mutta ”Jumalass’ ovat onnen ohjat, Luojassa lykyn avaimet” sanoo sananlasku. Toverini oli kiinnittänyt ankkurin nuoran venheen kokkaan, eikä pitänytkään varalta, vaan antoi suuren jään tulla nuoran päälle. Venhe kohta meni nurin ja kumpikin putosimme mereen. Toverini kuitenki sai kiinni eräästä laudasta, joka oli venheessä, vaan minä polonen sain pysytellä itseäni jään syrjässä. Virta vei toverini ennen mainittua niemeä kohden johon hänen onnistui piankin päästä maalle.
”Nyt laitat minut menemään ijankaikkisuuden tietä,” huusin hänelle. Han ei vastannut mitään, vaan läksi juoksemaan pitkin rantaa. Minä koin päästä jään päälle, mutta suuri turkkini esti minut siitä. Hetken päästä juohtui suuri puukkoni mieleen, joka tupessa oli vyölleni kiinnitetty. Tämän onnistuin saada käsiini, ja kohta olin sen avulla kiivennyt jään päälle. Muta mitäpä auttoi tämä, kun ranta oli niin kaukana, ettei millään ehdolla voinut sinne uimalla päästä, ja muusta pelastuksesta ei mitään toivoa ollut! Tuuli yltyi yltymistään ja laineet kävi jään yli, jossa istuin ja värisin vilusta. Kuolema oli kaikkialla silmieni edessä, enkä enään miettinytkään pelastuskeinoja. Mutta äkkiä alkoi edessäni hohtaa maa hylkeen muotoisena ja samalla toivon kipinä syttyi rinnassani. Virta vei jäätä täyttä vauhtia maata kohden. Mutta kuta lähemmä jouduin maata, sitä vähemmäksi myös kävi virta, ja melkoisen matkaa olin vielä rannasta, kun jo huomasin, ettei jää allani enään liikkunut lainkaan.
(Jatk.)