Merimiehen morsiammen Laulu

Merimiehen morsiammen Laulu.
(Lähdetetty.)
Kirjoittanut Pietari Mansikka


Soisin sulhoni tulevan
Oman kultani osaavan
Illat pitkät istumahan
Vieressäni virumahan.
Ikävät on mulla illat
Yötpä kahta katkerammat,
Kuin ei kuulu kultoani
Tulevaksi tuttuani.
Kultain läksi läntiselle
Poikesi pohjan merelle,
Laivan kanssa kaunihimman
Meri-aatran ankarimman.
Sillä aaltoja ajeli
Lainehia laikutteli
Tuulella tuhottomalla
Rajusella, rankasella.
Meren selvällä selällä
Läksi hän vetelän päällä
Maille viehto vierahille
Vesille verettömille.
Tok ei kuulu toivomani
Ainoa mun armahani,
Vaikk’ on kuukausii kulunna
Vuosi-kausia valunna,
Sille kuin mä viime kerran
Näin mun sulhoni suvella
Mailta marssivan omilta
Suomen saaren saapuvilla.
Liekkö laine lainonunna
Veden-nielu nielassunna
Itsellensäpä i’äksi
Vienyt kuolon kumppaliksi?
Vainko aaltoset ajana
Myrsky-tuulet tuuvittana
Maille vienä vierahille
Kantanunna kaukasille?
Jost’ei urkene uroni
Kuulu kultani omani
Kohtapa kotia tulne
Näille maille matkustane.
Suru muuttuu suuremmaksi
Murhe paisuu paksummaksi,
Että itken illat kaikki
Yötpä yksinäni halki;
Valittelen vaikeasti
Päivät päätän haikeasti,
Kuin ei kuulu kultoani
Tulevaksi tuttuani.
Kell’ on kehnompi elellä
Ikävämpi ihmisellä,
Kuin on kurja kummanlainen
Merimiehen morsiammen?
Sen on, raukka, rakkauuden
Elämällä että muuten
Muita suhteen surkeammat
Monet vaiheet vaikeammat.

P[ietari]. M[ansikk]–a.


Lähde: Sanan-Lennätin 20.6.1857.