Merimiehen morsiammen Laulu

Merimiehen morsiammen Laulu. (Lähdetetty.) Kirjoittanut Pietari Mansikka

Soisin sulhoni tulevan

Oman kultani osaavan

Illat pitkät istumahan

Vieressäni virumahan.

Ikävät on mulla illat

Yötpä kahta katkerammat,

Kuin ei kuulu kultoani

Tulevaksi tuttuani.

Kultain läksi läntiselle

Poikesi pohjan merelle,

Laivan kanssa kaunihimman

Meri-aatran ankarimman.

Sillä aaltoja ajeli

Lainehia laikutteli

Tuulella tuhottomalla

Rajusella, rankasella.

Meren selvällä selällä

Läksi hän vetelän päällä

Maille viehto vierahille

Vesille verettömille.

Tok ei kuulu toivomani

Ainoa mun armahani,

Vaikk’ on kuukausii kulunna

Vuosi-kausia valunna,

Sille kuin mä viime kerran

Näin mun sulhoni suvella

Mailta marssivan omilta

Suomen saaren saapuvilla.

Liekkö laine lainonunna

Veden-nielu nielassunna

Itsellensäpä i’äksi

Vienyt kuolon kumppaliksi?

Vainko aaltoset ajana

Myrsky-tuulet tuuvittana

Maille vienä vierahille

Kantanunna kaukasille?

Jost’ei urkene uroni

Kuulu kultani omani

Kohtapa kotia tulne

Näille maille matkustane.

Suru muuttuu suuremmaksi

Murhe paisuu paksummaksi,

Että itken illat kaikki

Yötpä yksinäni halki;

Valittelen vaikeasti

Päivät päätän haikeasti,

Kuin ei kuulu kultoani

Tulevaksi tuttuani.

Kell’ on kehnompi elellä

Ikävämpi ihmisellä,

Kuin on kurja kummanlainen

Merimiehen morsiammen?

Sen on, raukka, rakkauuden

Elämällä että muuten

Muita suhteen surkeammat

Monet vaiheet vaikeammat.

P[ietari]. M[ansikk]–a.

Lähde: Sanan-Lennätin 20.6.1857.