Merellä (Maupassant)
| Merellä. Kirjoittanut Guy de Maupassant |
Sanomalehdissä nähtiin seuraavat rivit:
”Boulogne-sur-mer, 22 p. tammikuuta. Sieltä kirjoitetaan meille:
”Hirvittävä onnettomuus on herättänyt kauhua kalastajaväestössämme, jonka jo kahtena viimeisenä vuotena on täytynyt niin kovia kestää. Valkaman suuta purjehtivan, kippari Javelin ohjaaman kalastusjaalan paiskasi myrsky läntiseen suontaan ja musersi sen kiviin sekä aallon murtajan kuohuihin.
”Pelastusvene ja köydet, jotka ammuttiin pelastusraketeilla, eivät voineet paljon toimittaa. Neljä miestä ja laivapoika hukkuivat.
”Rajuilmaa kestää yhä. Uusia onnettomuuksia pelätään”.
– Kuka tämä kippari Javel on? Haajarikkoisen velikö?
Jos tuo aaltojen hätyyttämä mies raukka, jonka täytyi hukkua särkyneen aluksensa sirpaleissa, on hän, jota tarkoitan, oli hän kahdeksantoista vuotta sitten osallisena toisessakin näytelmässä, hirvittävä sekin, kuten nuo meren pelottavat näytelmät aina ovat.
Javel vanhempi johti silloin pohjanuotalla kalastavaa venettä.
Tämmöinen vene on paraita kala-aluksia. Vahvana, pelkäämättä tuulia, pyöreänä, alinomaa aalloissa korkin tavoin kieppuilevana, aina ulkona, aina Englannin kanavan tuiman ja suolaisen tuulen pieksemänä, risteilee se väsymättä merta pullistunein purjein, raahaten sivullaan suurta, merenpohjaa raappivaa nuottaa. Tämä nuotta riuhtoo mukanaan kaikki kallioilla lepäävät elävät, hiekalla oleskelevat kampelat, kömpelöt, käyräkynsiset ravut ja suippoviiksiset hummerit.
Kun tuuli reimasti puhaltaa ja meri virtailee lyhyissä, pienissä aalloissa, alkaa vene kalastaa. Nuotta on kiinnitetty pitkään, rautaluodeilla varustettuun puupönkkään, joka lasketaan mereen kahden köyden avulla. Köydet kulkevat veneen kummassakin päässä olevan väkipyörän päällitse. Ja vene ajelehtii tuulessa ja virrassa, vetäen mukanaan tätä merenpohjaa raastavaa ja perkaavaa pyydystä.
Javelin seurassa oli hänen nuorempi veljensä, neljä muuta miestä ja eräs poika. Ilma oli kaunis ja kirkas, kun hän purjehti Boulognesta nuottaa vetämään.
Mutta pian kiihtyi tuuli, ja äkkinäinen myrsky pakoitti alusta pakosalle rientämään. Se lähestyi Englannin rannikkoa, jota korkeat aallot pieksivät estäen venettä valkamaan pääsemästä. Pieni alus kääntyi taas ulapalle, ja tuli jälleen Ranskan rannikolle. Myrskyltä, joka ympäröi kaikkein valkamain suuta vaahdolla, kohinalla ja vaaralla, oli yhä mahdoton päästä maille.
Vene laski taas aavalle ja kiiti aaltojen selitse, kiikkuen sinne tänne. Meri jyskytti, huuhtoi ja pieksi sitä, mutta se, tottuneena näihin myrskyihin, ei ollut siitä millänsäkään. Viisi, kuusi päivää täytyi sen näin ajelehtia kummankin naapurimaan välillä, voimatta missään pyrkiä valkamaan.
Vihdoinkin, aluksen ollessa ulapalla, asettui vihuri ja vaikka aallot vielä korkeina loiskivat, käski kippari heittää nuotta mereen.
Tuo suuri kone laskettiin ulos. Kaksi miestä keulassa, kaksi perässä alkoivat johtaa sen köysiä pyöristä. Äkkiä tarttui se pohjaan. Mutta korkean aallon kallistaessa venettä, horjahti Javel nuorempi, joka johti keulassa hellittäjää. Hänen käsivartensa litistyi silmänräpäykseksi höllitetyn köyden ja pyörän väliin, jonka päällitse köysi kulki. Hän teki vimmatun kokeen nostaa toisella kädellään köyttä; mutta nuotta raahasi jo pohjaa, eikä pingotettu köysi antanut myöten.
Hän kiemuroitsi tuskasta ja huusi apua. Kaikki kiirehtivät sinne. Hänen veljensä jätti peräsimen. He hyökkäsivät köyden yli, ponnistellen irti sen järsimää jäsentä. Se oli turhaa työtä. ”Se on katkaistava” sanoi eräs merimiehistä, vetäen poveltaan leveän veitsen, joka kahdella iskulla olisi voinut vapauttaa Javel nuoremman käsivarren.
Mutta jos köysi katkaistaisiin, olisi nuotta mennyttä kalua, ja nuotta oli kallis, sangen kallis, se maksoi tuhatviisisataa frangia, ja se oli Javel vanhemman, joka oli tarkka omistaan.
”Ei, älkää leikatko,” huusi hän hätäilevästi, ”lasken veneen toiselle puolelle.” Ja hän kiirehti peräsimelle ja laski veneen aivan toiselle puolelle.
Vene totteli vaivoin, nuotta kun ehkäisi sen kulkua ja tuuli ja virta kun vielä sitä riuhtoivat.
Javel nuorempi oli sortunut polvilleen, purren yhteen hampaitaan ja tuijottaen hurjasti eteensä. Hän ei virkkanut mitään. Veli tuli taas paikalle; hän pelkäsi veistä. ”Odottakaa, odottakaa, älkää katkaisko, meidän täytyy laskea ankkuri!”
Ankkuri laskettiin. Sitten alettiin kiertää vääntöpyörää nuotan köytten hellittämiseksi. Vihdoin antoivat ne myöten, ja kuollut, verisessä villanutunhihassa oleva käsivarsi vapautettiin.
Javel nuorempi näytti tunnottomalta. Kun villanuttu vedettiin hänen päältään, nähtiin hirvittävä näky. Käsivarsi oli lihapuurona, josta veri valui virtana ikäänkuin pumpusta. Hän silmäili käsivarttansa, mutisten: ”Se on mennyttä kalua!”
Kun veri muodosti lätäkön kannelle, huusi eräs merimiehistä: ”Hän vuotaa kuiviin; meidän täytyy sitoa käsivarsi!”
He ottivat kappaleen verkkonuoraa, paksua, ruskeata tervattua verkkonuoraa, kiersivät sen käsivarren ympäri, haavan päälle ja kiristivät sitä voimainsa takaa. Verenvuoto heikkeni heikkenemistään ja herkeni viimein tykkänään.
Javel nuorempi nousi; hänen käsivartensa riippui ales. Hän tarttui siihen toisella kädellään, nosti, käänteli ja ravisteli sitä. Kaikki oli repaleissa, luuterät olivat murtuneet, ainoastaan lihakset pitivät kiinni tätä osaa hänen ruumiistaan. Hän tarkasteli sitä synkän näköisenä ja vaipui ajatuksiin. Sitten istahti hän kokoonpannulle purjeelle. Toverit neuvoivat häntä pitämään haavaa alinomaa märkänä kuolemanvihojen ehkäisemiseksi.
Hänelle tuotiin vesipönkkö, ja joka hetki valeli hän siitä lasilla vettä tuohon hirvittävään haavaan.
”Sinun on parasta lähteä alas”, sanoi veljensä. Hän lähti alas, mutta tunnin kuluttua palasi hän kannelle, sillä hän ei viihtynyt yksinään. Ja hän piti raittiissa ilmassa olemista parempana. Hän istui taas purjeelle, alkaen jälleen valella vettä käsivarrelleen.
Kalastus sujui hyvin. Suuret, valkomahaiset kalat hänen vieressään kamppailivat kuoleman kourissa. Hän katseli niitä, yhä, musertunutta lihaansa kostutellen.
Kun oltiin paluumatkalla Boulogneen, syntyi uusi myrsky. Tuo pieni alus kulki taas hurjaa vauhtia, hyppeli ja kallistui aalloissa, heiluttaen onnetonta haavoitettua sinne tänne.
Yö joutui. Rajuilmaa kesti aamuun asti. Kun aurinko nousi, nähtiin taas Englannin rannikko, mutta kun tuuli oli lauhtunut, alettiin jälleen risteillä Ranskaan.
Iltaa vasten kutsui Javel nuorempi toverinsa luokseen ja näytti heille joukon tummia pilkkuja, limaisia mädäntymisen pilkkuja, siinä osassa käsivartta, joka ei enään ollut hänen.
Merimiehet tarkastivat käsivartta, lausuen mielipiteitään.
”Siitä ei ole mihinkään, se on kuolemanvihoissa”, arveli yksi.
”Sinun täytyy valella sitä suolavedellä”, virkkoi toinen.
Suolavettä tuotiin ja kostutettiin sillä haavaa. Sairas kävi kalman kalpeaksi, puri hampaitaan ja vääntelihe hiukan, mutta ei äännähtänyt.
Kun poltto oli herjennyt, sanoi hän veljelleen: ”Anna minulle veitsesi”. Veli ojensi hänelle veitseä.
”Pitäkää käsivarteni pystyssä ja vetäkää sitä”.
Tehtiin, mitä hän pyysi.
Sitten alkoi hän itse leikata. Hän leikkasi hitaasti ja huolellisesti, katkaisten viimmeiset lihakset tuolla terävällä veitsellä, joka viilsi partaveitsen tavalla ja pian oli hänellä käsivarrestaan jälellä paljas tynkä. Hän huoahti ja sanoi: ”Se täytyi tehdä. Olin kuoleman oma”.
Hänen mielensä näytti keventyneen ja hän veti syvältä henkeään. Hän alkoi valella vettä jälellä olevaan tynkäänsä.
Yö oli ankara eikä vielä voitu purjehtia maille.
Kun päivä alkoi valjeta, otti Javel nuorempi poikkileikatun käsivartensa ja tarkasteli sitä kauvan. Siinä oli selviä mädäntymisen merkkiä. Toverit tulivat katsomaan sitä, kuljettivat sen kädestä käteen, tunnustelivat, kääntelivät ja haistelivat sitä.
Hänen veljensä sanoi: ”Nyt kait saamme sen viskata mereen”.
Mutta Javel nuorempi tuimistui. ”Ei, ei, en tahdo! Se on minun, eikö totta, sehän on minun käsivarteni?”
Hän otti sen jälleen ja pisti sen jalkainsa väliin.
”Mutta se mätänee” sanoi vanhempi veli. Silloin pälkähti raajarikkoiseen mieleen ajatus. Kun oltiin kauvan merellä, pantiin kalat suolaan tynnyreihin, säilytettäviksi.
”Enkö voisi panna sitä suolaveteen?” kysyi hän.
”No niin, se käy laatuun”, sanoivat toiset.
Sitten tyhjennettiin viimeisten päiväin saaliilla täytetty tynnyri, ja sen pohjalle pantiin käsivarsi. Ripotettiin suolaa päälle ja sitten asetettiin kalat taas yksitellen tynnyriin.
Eräs merimiehistä sanoi leikkiä laskien:
”Kunhan vain emme möisi sitä kalojen kanssa!”
Ja he nauroivat kaikki paitsi veljekset Javel.
Tuuli yhä. Risteiltiin Boulognen näkyvissä seuraavaan päivään kello kymmeneen. Raajarikkoinen valeli yhä vettä haavaansa.
Tuon tuostakin nousi hän ja käveli veneen toisesta päästä toiseen.
Hänen veljensä, joka istui perässä, seurasi häntä katseillaan, päätänsä pudistaen.
Viimeinkin oltiin valkamassa. Lääkäri tarkasti hänen haavansa ja sanoi sen olevan hyvässä kunnossa. Hän sitoi sen huolellisesti ja määräsi sairaalle lepoa. Mutta Javel ei tahtonut levähtää, ennenkuin oli saanut selkoa käsivarrestaan. Hän kiirehti valkamaalle etsimään tynnyriä, johon oli piirtänyt ristin.
Se tyhjennettiin hänen läsnäollessaan ja hän sai suolavedessä tuoreena ja kankeana pysyneen käsivartensa. Hän kietoi sen salvettiin, joka hänelle annettiin ja lähti kotiansa.
Hänen vaimonsa ja lapsensa tarkastivat kauvan tätä kappaletta isästä, tunnustelivat sitä sormillaan ja nyppivät pois kynsien lomiin jääneet suolajyvät. Sitten kutsuttiin puuseppä, joka otti mittaa pieneen arkkuun.
Seuraavana päivänä seurasi aluksen koko miehistö poikkileikattua käsivartta hautaan. Veljekset kulkivat etumaisina, vieretysten. Kirkonpalvelija kantoi arkkua kainalossaan.
Javel nuorempi ei enään lähtenyt merille. Hän sai pienen toimen valkamassa. Kun hän sittemmin jutteli onnettomuudestaan, virkkoi hän kuulijoilleen aivan hiljaa: ”Jos veljeni olisi antanut katkaista köyden, olisi käsivarteni varmasti vielä tallella. Mutta hän katsoi parastaan!”
Lähde: Päivälehti 27.8.1890.