Memento mori

Memento mori. (Veistokuvaryhmästä Lontoon Kristallipalatsissa). Kirjoittanut Kasimir Leino

Rintaan voimakkaasen nojauupi

Immyt hienon hento, ihanainen

Silmissänsä autuus kuvastuupi –

Tällä hetkellä hän vain on nainen:

Murheet maailman hän unhottaapi,

Noin kun uinahtaa hän tuossa saapi

Sulhon rintaa vasten.

– Elo autuasten

Tunteen täysi valta yksin on.

Aatos vuoroon seisahtuvi heillä,

Vuoroon vallatonna kauvas väikkyy,

Väikkyy tunteen tuottamilla teillä,

Tai myös aallokossa lemmen läikkyy –

Sen he tuntee vain, ett’ aina, aina

Sylitysten ois he autuaina.

Maailmassa tässä,

Ihmis-elämässä

Lemmen valta varmaan suurin on.

Vaan memento mori! kuolo uhkaa,

– Lemmenkinpä voittaa kuolon valta –

Ethän ihmisparka oo kuin tuhkaa,

Pelkkä laina kaiken tuottajalta!

Vaikka onnes itse autuus oiskin,

Vaikka hetket hempeimmät se soiskin,

Kaikk’ on katoovaista –

Tästä luonnon laista

Lempikään ei poikkeusta tee.

Juur’ kun rintaa vasten rinta sykkii

Ja kun silmän katseen silmä kohtaa,

Juur’ kun nautinnosta suonet tykkii,

Punahuulet suudelmista hohtaa,

Silloin juuri, lemmen autuudessa,

Ihmis-intohimon vallitessa,

Huutaa tuonen valta

Maasta turpeen alta:

Ihmislapsi, kuolla täytyy sun!

Lähde: Grotenfelt, Kustavi (toim.) 1899: Väinölä: Helmivyö suomalaista runoutta. Werner Söderström, Porvoo.