Martta: 8. Rakkaita vieraita
| 7. Kirkkomatkalla | 8. Rakkaita vieraita. Martta Kirjoittanut Theodolinda Hahnsson |
9. Vihkiäiset |
”Näkyy olevan Ristimäen kapteeni sekä Miila ja Mimmi Visa! Hyvänen aika, hänkin sattui tulemaan, sepä hauskaa!” huudahti Kunigunda.
Etehisessä nyt sanottiin mitä lämpimimmät tervetuliaiset ja mentiin sitte sisälle.
”Tämäpä on ihana paikka, olen jo aikoja sitten Miilan kanssa tuumannut tulla tänne, mutta yksinäisellä miehellä, kuin minäkin olen, on aina niitä esteitä.”
”Yksinäisellähän sitä aikaa pitäisi ollakkin,” sanoi Agaata.
”Pannahinen kanssa, suokaa anteeksi, tuollaiset sanat eivät juuri sovi hienojen naisten parissa eikä kenenkään muittenkaan, vaan pahoista tavoista on vaikea päästä. – Mutta mistä tässä puhuimmekaan – kiireestä ajasta – niin tosiaankin, maanviljelijällä sitä on niin paljo puuhaa, että vaikka sisareni kyllä on ollut uskollinen auttajani, niin kyllä meillä työtä riittää molemmille, vähän liikaakin. Vaan, Jumalan kiitos, terveinä olemme saaneet olla.”
”Jaa, minä luulen, että maanviljelyksen hoitaminen on hyvin terveellistä,” lausui Agaata. ”Siihen toimeen tarvitsisi vain olla enemmän pyrkijöitä, mutta kaikki nyt vain tahtovat virkamiehiksi.”
”Aivan oikein, vieläpä naisetkin.”
”Niin, miksikä ei naiset, kuten miehetkin,” sanoi neiti Visa.
”Vai niin, onko neiti noita tasa-arvon saarnaajoita, ei, suokaa anteeksi, sitä minäkin puolustan, naisella on miltei suuri-arvoisempi tehtävä, hän kun kasvattaa nuorisoa nousevata, mutta te olette noita yhtäläisyyden puolustajoita.”
”Olen aivan, nainen siinä, missä mieskin!”
”Ilman poikkeuksettako? – pysykää kiinni sitten siinä, mitä sanotte. – Nainen asevelvollisena, pappina y. m.”
”Ei asevelvollisena, se ei hänelle sovi.” –
”No niin, älkää sitten puhuko yhtäläisyyksistä, kun yhtäläisyys ei ole mahdollinen. Eihän nainut vaimokaan voi samati hoitaa virkaa kuin mies, ja jos hän sitä hoitaa, niin jää se, mikä on paljon suuri-arvoisempaa, hänen lapsensa hoitaminen, laimiinlyödyksi.”
”Kyllähän naisilla nyt jo on oikeuksia, mutta myöntää täytyy, että heitä ennen on liiaksi sorrettu,” sanoi Kunigunda.
”Aivan oikein, neiti Kunigunda,” lausui kapteeni, ja loi häneen ystävällisen katseen.
”Kunigunda on vielä tuollainen vanhoillaan olia,” sanoi Agaata.
”En maar, kyllä se on hyvä minun mielestäni, että muutoksia parempaan on tullut, ja aivan välttämättömän tarpeellistakin, mutta jos mennään yhdestä liiallisuudesta toiseen, niin ei sekään ole hyvä.”
Martta toi kahvia vieraille ja kun hän meni pois, juoksi Inkeri, joka aina vielä pelkäsi Severin vievän Martan, hänen perässään, pitäen kiinni hänen hameestansa.
”Katsokaapas, miten tyttö pitää hoitajastansa,” sanoi neiti Visa. ”Oletteko aina vielä yhtä tyytyväisiä Marttaan?”
”Olemme”, vastasi Agaata, ”mutta niin harmillista, me emme saakkaan häntä pitää tulevana vuonna enään – tyttö raukka menee naimisiin.”
”Sepä vahinko, ja hän kun on ollut niin hauska ja kelvollinen teidän mielestänne.”
”Saako tyttö kelvottoman miehen, koska häntä noin surkuttelette?” kysyi Miila neiti, joka hiljaisena ja ääneti tähän asti oli kuunnellut veljensä ja tuttaviensa keskustelua.
”Ei, hän on hyvä työmies ja hänen äitinsä kertoi, että poika aikoo kaupunkiin muurariksi. Muuten hän tätä nykyä on meillä tallirenkinä.”
”Hah, hah, todellakin raukka tuo tyttö,” nauroi kapteeni. ”Mutta myöntäkää toki, hyvät naiset, että liioittelette. Emmehän me miehet sentään metsänpetoja liene.”
”Ei suinkaan, eihän sitä ole tarkoitettu”, sanoi Kunigunda, ”mutta köyhät vaimot usein haluaisivat takaisin onnellista palvelus-aikaansa, ja siitähän näkyy, että se aika on heille onnellisin ja suruttomin ollut.”
”Jaa, Kunigunda neiti, se on tosi kyllä, sillä heidän palvelus-aikansa on heidän nuoruutensa aika, ja kenpä meistä, vaikka kuinka onnellisia olisimme, ei tahtoisi takaisin parhaan nuoruutensa aikaa? Mutta kysykää tuollaiselta vaimolta, haluaako hän tulla palvelukseenne, tahi olla omassa köyhässä kodissaan, niin varmaan koti on hänelle kultala, vaikka onkin köyhä ja matala, ja niin rakas, ettei hän halua ruualla täytetyn pöytänne ääreen, niin kauan, kuin hänelle kehnoinkin ruoka omassa kodissa on riittävä.” Näin ajatuksiaan vaihetellen ja jutellen vieraissa-olijat hauskasti iltansa viettivät. Kapteeni ja Miila jäivät vielä illallisellekkin, jota syötiin lampunvalossa. Lampun punainen silkkihuntu levitti ympärilleen hienon purppurahohteensa ja lieneekö se ollut tuo hohde, joka vielä heijasti Kunigundan silmissä, kun hän maata pantuaan ei unta saanut, vaan ajatteli, että kyllä hän halusta jättäisi kaikki ulkonaiset huolet ja murheet miehelle, kun se mies esimerkiksi olisi kapteeni, ja kyllä hän vain halusta hoitaisi ja sulostuttaisi kotia, jotta se olisi lämmin, herttainen ja hauska, kun tuo mies, – kapteeni, kotiin palaisi. –
Seuraavana päivänä Haalmanska ja Hilma menivät hyvästi sanomaan Viirisen neideille. ”Kiitoksia paljon nyt, kun olemme täällä saaneet yösijan, ruoat ja kahvit ja kaikki”, sanoi Haalmanska. ”Kyllä kai minä sitten taas toimitan röökinöille Martan ja Severin sijaan toiset palkolliset”.
”Meneekö Martta nyt todellakin naimisiin?”
”Kyllä, mitä siitä viivyttämisestäkään on, turhaahan se olisi.”
”Martta rukka, kyllä hän vielä olisi joutanut palvella”, sanoi Agaata.
”Mikä rukka, kun miehen saa. – Kyllä Severiä vain ottaa kelpaa, vaikka en minä sen puolesta yllyttää pyydä, tehkööt miten hyvään, mutta en minä näe tässä mitään surkuttelemisen syytä.”
”No hyvänen aika, hauskaahan se on, kun kelpo miehen saa”, virkkoi Hilma.
”Niin, ottas maarin röökinäkin miehen, kun niin vain soveltuisi.” –
”Ei, Haalmanska hyvä, en minä hyviä päiviäni huonoihin vaihettaisi. Miehet ovat itsekästä joukkoa.”
”Käyhän sitä niinkin sanominen, ja kai siinä röökinä jo vanhana piikana pysyykin, mutta Kunigunda röökinä nyt saattaisi vielä naimiseen mennä, eihän tämä vielä järki vanha ole.”
”Kyllä maar minä olen samaa mieltä kuin sisareni”, sanoi Kunigunda, mutta punaiseksi kävi kuitenkin, sillä hän muisti, miten ystävällisesti kapteeni oli häntä kehottanut tulemaan Ristimäkeen ja ajatteli, ettei hän suinkaan luulisi sitä onnettomaksi, joka kapteenin saisi, vaikka se nainen olisikin – – hän itse.
Haalmanska ja Hilma sanoivat nyt hyvästi ja läksivät kyökkiin mennäksensä pois. Väki oli juuri päässyt ruoalta.
”Tuleeko Matti tulevana pyhänä Hämeenlinnaan?” kysyi Hilma.
”En, mitä minä sinne tulisin, kun ei Marttaakaan haluta. Eikä minulla sitä paitsi hänestä mitään hauskuutta ole, vaikka tulisikin, kun jo on toisen morsian.”
Nyt läksivät ulos kaikin ja Hilma rupesi taas kehottamaan Marttaa ja Severiä sekä varsinkin Mattia tulemaan Hämeenlinnaan, vaikka turhaan. Matti sanoi vain: ”En viitsi, kun ei ole henttuakaan enään, jonka kanssa kulkisi.” Ja sitten rupesi hän laulamaan:
- Nätin tytön aioin minä kullakseni ottaa,
- Mutta sen jo toinen kohta omaksensa noppaa.
”Mitä annoit ottaa”, sanoi Hilma.
”Ei sillä väliä ole”, vastasi Matti ja jatkoi lauluaan:
- Kyllä noita likkoja on, saanhan vaikka kuusi,
- Tulevana kesänä jo mull’ on kulta uusi.
”Kyllä Matti pian itsensä lohduttaa”, virkkoi vouti, ”laulaa vähän ja on yhtä tyytyväinen taas.”
”Mitä hän suotta hentusta puhuu, kun sitä ei ole ollutkaan”, lausui Martta vähän harmistuneena.
”No tykkäsinhän vähän sentään”, väitti Matti. ”Mutta, Haalmanska, toimittakaa vain sievä tyttö Martan sijaan, jotta hän minulle hentuksi sopisi tulevaksi kesää.”
”Kyllä, kyllä. Hyvästi vain!”