Martta: 13. Neuvon-antajat

12. Ristimäellä 13. Neuvon-antajat.
Martta
Kirjoittanut Theodolinda Hahnsson
14. Lapsuudenkoti


Miettiväisenä istui Martta huoneessaan, vanhemmat lapset olivat ulkona. Mummo eli Haalmanska nukutti sylissään Jaakkoa, jonka silmät jo olivatkin kiinni vaipuneet.

Vuoteella kuorsasi päihtynyt mies; se oli Severi. Hänen pöhöttyneet kasvonsa ilmaisivat, että viina oli hänen ainaisena ystävänänsä ollut.

Haalmanska vei pieneen peräkammioon Jaakon ja laski hänen siinä olevalle vuoteelle. Martta meni hänen jäljessään, hän huokasi syvään ja sanoi:

”Olen koko illan tuumannut sitä, mitä minä nyt voisin tehdä, jotta saattaisin elättää näitä lapsia, nyt kun Severi ei enään saa polttimossakaan työtä. Sai häneltä silloin joskus vähän rahaa, vaikka hän enemmiten ne kapakkaan vei. Olen kovin rukoillut Jumalaa parantamaan häntä, kyllä Herra tien tietäisi, mutta eivät rukoukseni kai vielä ole olleet Hänelle otolliset, koska hän ei ole kuullut minua.”

”Niin, niin, kukapa olisi uskonut Severistä sitä, että hän olisi noin rappiolle joutunut.”

”Ei kukaan, mutta tuo kaupungin elämä, se ei ole nuorille työmiehille hyvä. Kun ensimmäistä vuotta ajattelen, jolloin naimisissa olimme, ja sitä aikaa, jolloin Viirisellä palvelimme, niin tuntuu ikään kuin emme olisi samoja ihmisiäkään enään. Monta kertaa on minua niin kovin haluttanut mennä Inkeriä katsomaan, joka nyt jo on tyttökoulussa, mutta en kehtaa mennä mihinkään. Olisi hauska tietää, miten hän nyt koulussakin menestyy; hän oli erittäin viisas lapsi.”

”Hyvinhän se tyttö menestyy. Minä kävin siellä vast’ikään, juuri kun Inkeri oli tutkinnosta päässyt ja Agaata röökinä sanoi hänen saaneen hyvän todistuksen. Eikä uskois kuinka viisas se lapsi on ellei omin silmin olisi nähnyt. Tuommoinen kymmenvuotias tyttö tietää ja tuntee koko maailman paikat. Toi vain kartan eteeni ja sanoi: ’Tuossa on Eurooppa, tuossa Aasia, tuossa Ahrika, tuossa Ameriikka ja Aistraliia, taikka mikä nimi se semmoinen oli – ja Välimeret ja Itämeret ja mitkä ne kaikki olivat – ja näytti vielä joka paikan täällä Suomessakin, ei uskoisi niitä niin montaa paikkaa löytyvänkään. En minä vain, vaikka koko elämäni niitä katselisin, ymmärtäisi noita tuommoisia. Pränttikin oli niin pientä, että miten silmätkin kestivät. Tyttö pääsi nyt taas maalle Ristimäkeen Kunigunda tätinsä luo, ja Agaata röökinä muutti Impelään ja vei opettaja Visan mukanaan. Opettaja viipyy siellä Agaata röökinän luona koko kesäkuun.” Lattiapalkit kopisivat porstuassa. ”Kuka tulee”, sanoi Haalmanska, ”sais tuo poika raasu nyt maata rauhassa ettei rupeisi elämöitsemään.”

Martta läksi etuhuoneeseen. Samassa aukeni ovi ja sisään astuivat neidet Visa ja Viirinen.

”Hyvää päivää! Ei Agaata röökinä vielä tänä vuonna kuole, koska tulitte juuri kun tässä Haalmanskan kanssa teistä puhuimme.”

”Mitä Martalle kuuluu? Huonot ovat asiat kai. Tahdoin omin silmin nähdä, onko tosi, mitä puhutaan.”

Martta ei vastannut mitään, vaan rupesi itkemään.

”Kuules, Martta, olen tuuminut, että tahtoisin sinua auttaa, mutta niin kauan on apu turha, kun sinä juopon miehesi kanssa yhdessä asut. Minun mielestäni olisi paras sekä lapsillesi että itsellesi, että sinä eroaisit tuollaisesta miehestä; sinä osaat kutoa hyvin, ja minä toimitan sinulle työtä.”

”Minäkö eroaisin – ei, röökinä hyvä, saattaisihan sitä niinkin tehdä, ellei mitään olisi lukenut, mutta Jumalan sana neuvoo toisin.”

”Hm – tuohan taas on tuollaista hurskasta yksinkertaisuutta!”

Nyt Haalmanska tuli takakammarista ja sanoi harmistuneena: ”Hurskas yksinkertaisuus on paljo parempi, kuin teidän neuvonne, hyvät röökinät. Tiedättekö, mitä virkaa te tällä haavaa teette? On vähän paha sanoa, mutta pariskunnan perkeleiksi te rupeatte, muuksi ei sellaisia voi nimitellä, jotka kehoittavat vaimoa eroamaan miehestänsä, johon hänen pitää sidottu oleman.”

”No noh, Haalmanska, ajatelkaa vähän mitä puhutte.”

”Kyllä minä ajattelen, ja tiedän minä senkin sentään, että röökinä hyvää tarkoittaa, mutta väärät keinot teillä on, se on oikein varma.”

”Mutta millä tavalla te aiotte tuota miestä parantaa?” kysyi neiti Visa. ”Varmaan olisi hyvä, että hän saisi koettaa tulla yksin toimeen, tietäisi sitten paremmin panna arvoa vaimoonsa.”

”Kyllä hän minua arvossa pitää, röökinä hyvä, paitsi silloin, kun on mieltä vailla, jolloin viina on hänen villinnyt.”

”No, jollet eroa ota, niin tule kuitenkin meille kutomaan kankaita.”

”En minä jätä lapsiani.”

”Haalmanska ottaa lapset luoksensa, ja me autamme ruoan avulla.”

”Kiitoksia vain, röökinät ovat kovin hyviä, mutta täällä on minun paikkani. Jättäisinkö mieheni silloin, kun hän minua parahiten tarvitsee?”

Severi oli herännyt neitien puhuessa ja kuullut heidän neuvonsa. Hän oli nyt jokseenkin selvä, mutta sen verta pöhnää hänessä vielä oli kuitenkin, että se hiukan rohkaisi hänen mieltänsä. Hän nousi istualle vuoteellensa, sanoen:

”Martta, sinä et mene kutomaan.”

”En minä kodistani mihinkään mene, kyllä se on varma.”

”Siis minäkään en voi puolestasi mitään tehdä”, sanoi Agaata, ja neidet läksivät pois.

Neitien mentyä ei kukaan virkannut mitään heistä, Martta vain rupesi huonetta siistimään, sillä seuraava päivä oli pyhä. Haalmanska oli tuonut miniällensä vähän ruokavaroja, joista Martta pian valmisti illallisen, ja sitten huusi hän lapset syömään. Illallista syödessä sanoi Haalmanska:

”Huomenna kuuluu tulevan puistoon raittiuden esitelmän pitäjä; menettekö häntä kuulemaan?”

Severi ei puhunut sanaakaan, söi vain.

”Entä jos menisimme, Severi hyvä, mennään kerran yhdessä, tämän kerran vain, äiti jää pienempien lasten kanssa kotia, ja me otamme Topon mukaamme.”

”Mitä minä siellä väkijoukossa tekisin, ei minulla ole vaatteitakaan.”

”Mitä sinun vaatteillasi niin väliä on, ei sinua väkijoukossa kukaan huomaa.”

”En minä tule.”

”Severi, tee toki kerran, kuten vaimosi pyytää, kyllä hän sen ansaitsee.”

”Menköön hän vain, en minä kiellä.”

”Vieläkö pitäisi kieltämän. Mene toki!”

”Älkäämme puhuko tästä enään mitään”, sanoi Martta, ”huomenna on toinen päivä, tuumitaan sitte mitä tehdään.”

Illalla maata pannessaan sanoi hän miehellensä: ”Muistatko, Severi, kuinka onnellisia ennen olimme, oletko sen ajan varsin unohtanut? Entä jos tuo saarnaaja voisi mielesi muuttaa niin, että voisit viinaa vastustaa, eikö se olisi onnellista? Ethän sinä nyt ole onnellinen milloinkaan, täytyypä sinun olla paha oltava, ja ajattele lapsiasi, noita raukkoja, mimmoinenka esimerkki olet heille?”

”Kyllä tuon tiedän, sitähän minulle on saarnattu jo monta kertaa; olen päättänyt muuttua, mutta en ole voinut.”

”Mutta voithan tulla esitelmää kuulemaan?”

”En mene sinne puistoon.”

”Voi, voi”, huokasi Martta.

Kauan oli hän sinä yönä hereillä, hän rukoili jumalaa hartaasti miehensä puolesta, rukous oli todellisen nöyrä ja luottamusta täynnä...


Seuraavana päivänä oli pyhä. Ristimäen kapteeni rouvineen ja kasvattineen oli Viirisellä. Juotiin kahvia aamiaispöydän ääressä ja siinä sitte tuli puheeksi Severin ja Martan olot. Agaata kertoi, mitenkä hän oli käynyt Myllymäessä heidän luonaan ja mitenkä hän oli koettanut saada Marttaa pois kodistaan ja luvannut antaa hänelle työtä; lapset olisi hän asettanut iso-äidin luo ja auttanut heitä ruoan avulla, mutta ikään kuin tuuleen oli hän puhunut. Martta oli vain väittänyt, että hänen paikkansa oli siellä, missä hänen miehensä ja lapsensa olivat sekä luvannut pysyä kotona.

”Martta teki aivan oikein”, sanoi kapteeni.

”Mutta meidän tarvitsisi saada tuo pappi, joka tänään tulee raittius-esitelmää pitämään, menemään Myllymäkeen”, ehdotti Kunigunda.

”Kyllä se olisi hyvä, mutta minä en häntä tunne, enkä siis saata mennä sitä ehdottamaan.”

”Minä tunnen, mutta ehkä ei sentään sovi häntä vaivata; puistoon häntä on erittäin pyydetty.”

”Täti kulta, lähde nyt pyytämään häntä, ja jos hän menee, niin ajamme Martan luo ja sitten pakotamme hänen miestänsä raittiusseuran jäseneksi tulemaan, taikka ensin kuitenkin esitelmää kuulemaan.”

”Jospa tuollainen esitelmä mitään auttaisi...” sanoi Agaata.

”Mutta koetetaan. Minä menen yksin hakemaan sitä pastoria, elleivät muut tule.”

”Et sinä häntä löydä”, sanoi kapteeni, joka jo lähtöänsä varten vähän siisti pukuansa, ”emmekä me sano, missä hän asuu.”

”Menen talosta taloon ja kysyn, missä tämän päiväinen esitelmän pitäjä asuu”, selitti Inkeri.

”Pikku västäräkki, kyllä minä lähden toimeen.”

Kapteeni läksi ja oltuansa vähän aikaa poissa palasi hän jälleen, tuoden sen tiedon, että pappi jo ennen oli päättänyt neljän aikaan lähteä Myllymäkeen esitelmää pitämään sekä vasta puoli seitsemän aikaan puistoon.

”Kunigunda täti, ajetaan Martan luo ja pyydetään Haalmannia menemään raittiuskokoukseen.”

”Mutta hän ei mene kuitenkaan”, vakuutti neiti Visa.

”Hänen täytyy, saa nähdä että hän menee. Tule, täti kulta! Setä, eikö täti tule?”

”Mistä minä tiedän, mitä hän tekee?”

”Kyllä täti tulee, jos setäkin käskisi...”

”No, Kunigunda, lähdetään nyt sitte, minä tulen mukaan.”

Kapteenska nauroi, sanoen: ”Kyllä sinä, Inkeri, saat asiasi toimeen; siltä näyttää kai.”

Hevonen valjastettiin ja kapteeni läksi ajamaan Myllymäkeen, rouva ja Inkeri olivat muassa. Haalmannin Severin asunto oli siisti, vaikka köyhyys kurkisti esiin joka paikasta: miehen paikatuista vaatteista, lasten puvuista, särössä olevista akkunaruuduista sekä keinuvista lattiapalkeista.

Martta hämmästyi, kun kapteeni astui sisään, ja Severin muoto synkistyi; hän luuli, että nyt oikein väkivallalla tultiin hänen vaimoansa pois viemään. Mutta muotonsa kirkastui, kun Kunigunda rouva sanoi: ”Ajelimme tänne päin ilmoittaaksemme teille, että erittäin etevä mies tulee pitämään täällä Myllymäessä tänään kello 4 raittius-esitelmää. Totta Haalmanni sinne menee? Meillä on kaikilla paljon hyvää opittavaa sellaisen miehen esitelmästä, ja mielestäni Haalmanninkin tarvitsisi nyt mennä, kun tilaisuudessa olette.”

”Niin, menkää nyt, minäkin niin kovasti pyydän!” sanoi Inkeri.

Severin suu meni hymyyn, hän katsoi Marttaan ja vastasi sitten: ”Kyllä minä menen; täällä oli jo Martankin kanssa puhetta samasta asiasta. Minä en tahtonut lähteä kaupunkiin, kun on vaatteenikin kovin huonot.”

”Ai, ai, mies parhaassa iässä”, sanoi kapteeni, ”eikä ole parempia vaatteita. No, noh, ihminen saattaa langeta, mutta myöskin jälleen nousta. Helppo on langeta, nousemiseen tarvitaan kova tahdon voima.”

”Niin tarvitaan”, myönsi Severi.

Sillä välin kuin kapteeni puhui Severin kanssa, sanoi Martta Kunigundalle: ”Agaata röökinä kävi täällä ja tahtoi minua heille kutomaan ja jättämään kotini, mutta sitä en voinut tehdä.” Tässä Martta rupesi pyyhkimään silmiänsä ja lisäsi vapisevin äänin: ”Ei herrasväki vain ole minulle suutuksissa, en voinut sitä tehdä, kun omatuntoni kielsi.”

Kapteeni, joka kuuli Martan puheen, vastasi: ”Sinä teit aivan oikein. Tulisiko meidän heittää alusta, joka on tuulessa, peräsintä ja airoja vaille?... Ei suinkaan. Souda, Martta, kuten olet alkanut, kyllä vastatuuli voimia koettaa, mutta kentiesi Herra satamaan johtaa. Lähtekäämme nyt, koska asiamme olemme toimittaneet.”

Inkeri oli jaellut makeisia lapsille ja käski heitä antamaan kättä,

”Sanokaa nyt kauniisti tattis ja kumartakaa”, neuvoi Martta, ja vanhin teki kuten äiti käski, mutta Riitta pani pienet kätensä silmiensä eteen ja kurkisteli sormiensa välistä vieraita, jotka nyt sanoivat jäähyväiset ja läksivät pois.

Neljän aikaan kokoontui runsaasti väkeä tupaan, jossa raittius-esitelmä oli pidettävä. Haalmannilta menivät kaikin. Jaakko istui äitinsä sylissä sekä Toppo ja Riitta äitinsä ja mummonsa välissä. Hetken perästä tuli esitelmän pitäjä, hän puhui pontevasti ankaria sanoja, jotka tunkivat syvälle ihmis-sieluun. Yht’äkkiä rupesi Topon silmistä kyyneleitä vuotamaan, hän koetti itkuansa hillitä, mutta ei saattanut, ja kun esitelmä loppui, parkasi hän ääneensä itkemään, ja itki niin, että hänen pieni ruumiinsa oikein vapisi ja vanhempien täytyi kiirehtiä pois.

Kotia tultuaan kysyi äiti, mitä varten hän itki ja silloin poika ei ensin saanut selvää sanaa suustaan, mutta vihdoin hän änkötti: ”Kun pa – pappi sa – sanoi ettei isä pä – pääse taivaaseen.”

”Ei hän isästä mitään puhunut.”

”Sanoi se – se ettei juo – juomari pääse taivaaseen ja Leena-Kaisa sanoi, että isä on juomari.”

”Mutta isä lakkaa juomasta, en koske viinalasiin enään. Toppo parka, ei sinun isäsi tähden enään itkeä tarvitse.”

Martan silmistä loisti autuaallinen väike. Oliko Jumala vihdoinkin kuullut hänen hartaat rukouksensa?

Sinä iltana varmaankin enkelit olivat liikkeellä ja hiipivät hiljaa katselemaan, miten kurjuuden majassa rauha jälleen oli saanut sijansa.