Martta: 11. Onni vaihtelee

10. Martan kodissa 11. Onni vaihtelee.
Martta
Kirjoittanut Theodolinda Hahnsson
12. Ristimäellä


Välistä aika rientää niin tasaisesti, että muutamassa vuodessa tuskin mitään tapahtuu. Kun luomme taakse päin katseen, tuntuu melkein siltä, kuin aika olisi seisonut paikallaan, menemättä askeltakaan eteen päin. Toisinaan neljässä vuodessa on saattanut tapahtua kokonaisia elämän muutoksia ja ihmisluonnon vaihdoksia. Nuot viimemainitut ne kyllä usein elämänmuutoksia vaikuttavat, mutta useimmiten juuri elämänmuutokset tehokkaasti luontoon vaikuttavat.

Haalmannin Severi oli muurariksi tultuaan joutunut, kuten olemme nähneet, viinapolttimoon työhön, ja heikkoluontoinen kun oli, kävi hän vähitellen viinapaholaisen orjaksi. Hänellä ei enään ole kaupungissa siistiä asuntoa, nyt on hän muuttanut Myllymäkeen, Hämeenlinnan etukaupunkiin. Täällä on hän nyt asunut huonossa hökkelissä neljä vuotta.

Martta kutoo kangasta että jyskyy, oikein kuumeen tapaisesti hän sukkulaa heittää, kun tuon kankaan murun saisi valmiiksi ja myydyksi, niin vuokraisi hevosen ja lähtisi Jylhämäkeen. Jos saisi Severin tulemaan mukaan, sitte hän voisi lähteä ja saisi kerran nähdä vanhan äitinsä, joka vielä elää, ja näyttää hänelle lapsensa – äiti ei enään jaksa kaupunkiin tulla. Tätä ajatellessaan sukkula yhä kiivaammin kulkee. Martan ennen täyteläiset posket ovat käyneet kapeiksi ja nenä ohueksi, mutta silmät ovat kauniit ja lempeät, näyttävät kentiesi vähän suuremmilta kuin ennen.

Vanhat irtaantuneet porstuanpalkit kolahtivat ja Mäkipään Leena-Kaisa astui sisään.

”Hyvää päivää!” lausui eukko.

”Jumal’ antakoon! Mitä Leena-Kaisalle kuuluu?”

”Ei mitään erittäin, olin yksin tuvassani, ja tuumin, että tarvitsisi tästä lähteä Marttaa katsomaan. Otin sukankutimeni mukaani, mutta kentiesi tarvitsisit puolia. Niin, kyllä sinun käskee toimeen tulla kolmen lapsesi kanssa, kun Severi vain vie kapakkaan kaikki, mitä itse kokoon saa – kentiesi enemmänkin...”

Martta ei puhunut mitään, mutta kyyneleet tipahtelivat kankaalle.

”Semmoinen mies-juntti ei olisi kelpo vaimoa ansainnut”, jatkoi Leena-Kaisa.

”Kyllä Severi oli hyvä ja kelpo mies, silloin kun naimisiin menimme, kykeni työtäkin tekemään mitä lajia vain halusi, mutta kun viina villitsee, niin – niin sitte eivät enään mistään huoli.”

”On se Hilmakin sentään kumma, kun on viitsinyt ruveta kapakkaa pitämään, sinne Severikin aina menee ja tiesi minkälaista elämää siellä pidetään...”

Martta punastui; taaskin sukkula lensi kiivaasti, mutta silmät eivät enään olleet kyynelissä. Hänen muuten lempeä muotonsa kävi jäykäksi ja hän vastasi: ”Kyllä sen tietää, minkälaista elämää juomari pitää, juo niin kauan kuin pennikin kukkarossa kilisee ja laahustaa kotia sitte, miten jaksaa, ja ellei jaksa, niin kaatuu jonnekkin tien syrjään.”

”Hm, niin kai, niin, mitäs muuta, vaan puhutaanhan sitä kaikellaista. Uh, uh, kun se yskä pahakin vaivaa. Olin pellavia likoon panemassa ja kylmetytin jalkani. Minulla oli Kankaantaustassa pellavansiemeniä pari kappaa kylvössä, otin Kostukselta maata päivätöistä. Pellavista sitte taas saan työtä talveksi. Se everstinna, joka rouvasseuran päänä on, ostaa minulta langat, hän kun tietää, ett’en mitään vilunkkia tee, vaan aina säntillistä työtä.”

Martta oli käynyt vakavaksi, hän, joka aina ennen puhui iloisesti kaikkien kanssa, oli nyt tullut harvapuheiseksi ja umpimieliseksi; vaivojaan ei hän kenellekkään valittanut, miehensä, juomarin, häpeällinen tila, oli ikään kuin hänen omansa, sillä he kaksi olivat yksi. Leena-Kaisa oli kyllä hyvä ja avulias, mutta hän morkkasi aina Severiä eikä Martta siitä pitänyt, se koski häneen kovasti.

Toppo ja pikku Riitta leikkivät lattialla, vaan samassa nousi Toppo kulkemaan hoiperrellen pitkin huonetta ja Riitta nauroi, sanoen: ”Noin isä menee, tun juossissa on.”

Martta punastui ja hänen muuten lempeät silmänsä katsoivat ankarasti lapsiin:

”Toppo, kävele oitis kauniisti, jos kerrankin tuolla tavalla teet, niin Jumala rankaisee, entä jos vielä jalkasi poikki menisivät!... Leikkikää siivosti!”

”Mitäs lapset ymmärtää...”

”Leena-Kaisa, mitä eivät ymmärrä, koetan Jumalan avulla saada heitä ymmärtämään.”

Martta astui pois kangaspuistaan, meni ulkoa tuomaan pieniä kiviä, neuvoi lapsiansa rakentamaan kivinavettaa lattialle, ja nämät, jotka äidin ankarista sanoista olivat käyneet ihan vakaviksi, rupesivat nyt iloisesti leikkimään. Kun olivat kivien kanssa hommissa, jatkoi Martta jälleen kutomistaan.

”Sievää kangasta tuo, siitä karttuu koko joukko rahaa, jahka se myydyksi tulee.”

”Kyllä. Lähden sitte vielä tänä syksynä Jylhämäkeen, kun kankaani myytyä saan. Äitikin vielä elää.”

”Niin kyllä sopisikin, jätä Severi oman onnensa nojaan tänne; hyvä vain, kun saa sinua kaivata vähäsen.”

”Kyllä hän minua kaipaa aina kun selkeänä on, jos poissa vähänkin olen; juopuneelta ei mitään vaatiakkaan voi, se on mieletön. Jos minä lähtisin lasten kanssa pois, tulisi hänen aikansa niin pitkäksi, että hän oitis lähtisi kapakkaan huvitusta hakemaan. Paras on, että tulee mukaan.”

”Sitte vasta kovat koettaa saat, jos hänen kanssaan matkalle lähdet, hän juo itsensä viinaan tiellä ja miten sitte pelailet, kun on lapsijoukkokin vielä muassa? Monta juonta juopuneella, eikä yhtään hyvää.”

”Saa sitte nähdä, mitä tehdään.”

Martan sydän oli huolia täynnä, viisi vuotta oli hän tuuminut Jylhämäen matkaa, mutta kun sai tuota matkaa varten kootut rahat käteensä, oli niin monta tärkeämpää tarvetta taas, etteivät rahat siihen riittäneetkään. Ja nytkin Leena-Kaisan puhe häneltä vei viimeisenkin toivon. Hän tunsi itsensä nyt niin uupuneeksi ja olisi halusta itkenyt, mutta kun Leena-Kaisa oli siinä, koetti hän vain estää itkuansa. Kuului jalan astuntaa – Martan katse lensi kelloon, se kävi yhdeksättä. Aika oli kuitenkin joutunut Leena-Kaisan jutellessa niin pian, ettei Martta huomannutkaan sen näin pitkälle kuluneen, ennenkuin kuuli nuot haparoivat askeleet porstuasta. Severi astui sisälle. Toppo katsoi isäänsä ja sitte taas äitiinsä, ikäänkuin olisi ajatellut: ’käveleepä isä sillä tavalla, kuin minä näytin’. Mutta äidin vakaa muoto vaikutti, että poika siirtyi ääneti nurkkaan istumaan. Leena-Kaisa otti lattialla konttaavan Jaakon syliinsä.

”Onhan täällä ämmiäkin, kuuleppas, ämmä, onko täällä ruokaa, vai ovatko ämmät kaikki syöneet?”

”Ei ole ämmät mitään syöneet, mutta äijät ovat juoneet, näemmä”, vastasi Leena-Kaisa äkäisesti, hän kun ei voinut kärsiä tuota juoppoa Severiä, mutta Severi, joka selkeänä oli hiljainen ja hyvänluontoinen, oli juovuksissa ihan kuin toinen mies.

”Vai juovuksissa, olenko minä juovuksissa? Kuka sitä sanoo? Häh?”

Pikku Riitta istui levollisena lattialla ja sanoi aivan ääneensä taas: ”Isä on juossissa.”

Severi, joka ei koskaan ollut lapsiin koskenut, oli nyt niin ärtynyt Leena-Kaisan puheesta, että hän, kuultuaan nuot lapsen sanat, vimmastui ja otti lattialta siinä sattumuksesta olevan köyden pätkän ja aikoi lyödä Riittaa sillä, mutta niin nopeaan, kuin ainoastaan äidin rakkaus voi ihmistä jouduttaa, riensi Martta väliin, pitäen kätensä edessään, joten Taivoisan miehen nuora teki syvät naarmut hänen käsivarsiinsa. Martta kiljahti vain kerran, mutta seisoi siinä vaaleana ja jäykkänä aivan ääneti katsellen miestään.

”Hänen syynsä, tuon tuossa”, sanoi Severi, joka näytti nyt kammoavan omaa työtään ja pelästyksestä rupeavan selkenemään.

”Oma on syysi, voro, viinaratti!” huusi Leena-Kaisa harmissaan. Mutta Martta sanoi sävyisästi: ”Menkää nyt kotia, Leena-Kaisa. Kiitoksia puolista.” Hän otti Jaakon syliinsä ja pani miehellensä ruokaa pöytään, sitä mitä löytyi. Hiljakseen hän toimieli. Lampaanrasvalla hän voiteli kivistävät kätensä eikä vaihtanut sanaakaan päihtyneen miehensä kanssa. Aina kun Severi oli juonut, oli Martta ääneti, hän oli sillä tavoin parahiten voinut hillitä miehensä luonnon.

Leena-Kaisa lähti, mutta kumman pian levisi sen perästä kaupunkiin huhu, että Severi lyö vaimoansa, ja tämä huhu ennätti Viiriselle, Agaata röökinänkin korville.