Marseljeesi (Andrejev)
| Marseljeesi. Suomennos. Kirjoittanut Leonid Andrejev |
Siinä oli oikea pikku raukka, jäniksen rohkeus ja työjuhdan sietävyys. Kun kohtalo ivaten ja ilkeissään heitti hänet meidän mustiin linnotusriveihimme, nauroimme me vimmatusti, sillä ainahan sattuu tuollaisia hassuja ja typeriä erehdyksiä. Mutta hän – hän vain itki, luonnollisesti. En ole elämässäni tavannut ihmistä, jolla olisi siihen määrin riittänyt kyyneleitä, sillä niitä tulvi niin herkästi ja runsaasti – sekä silmistä, nenästä että suusta. Se oli aivan kuin sieni, jota veteen kastetaan ja kourassa puristetaan. Meidänkin riveissämme olen nähnyt itkeviä miehiä, vaan heidän kyyneleensä olivat tuliliekkejä, joiden edestä villieläimenkin oli pakeneminen. Sellaisista miehen kyynelistä vanhettuvat kasvot, vaan silmät nuortuvat. Kuten laava, joka murtaikse maan tulikuumasta povesta, polttivat nämä kyyneleet lähtemättömiä jälkiä ja hautasivat allensa kokonaisia turhien toivomusten ja haihtuvan huolten kaupunkeja. Vaan kun tuo mies purskahti itkuun, tuli vain nenän nipukka punaseksi, mutta nenäliina läpimäräksi. Tosin kuivaili hän tätä viimeksimainittua nuoralla, sillä mitenkäs hänenä olisi niin paljon ollut nenäliinoja?
Kaiken kuljetusajan hääräili hän kaikkien esimiesten ympärillä vannoi ja itki, vakuutteli viattomuuttaan, pyysi heitä armahtamaan häntä nuoruutensa tähden ja lupasi pyhästi olla aukaisematta suuta muutoin kuin nöyriin rukouksiin. Mutta ne nauroivat hänelle kaikki, kuten mekin ja kutsuivat häntä ”porsas paraksi”.
Kun he piloillaan huusivat: ”kuulehan porsas!”, juoksi hän kuuliaana esiin, sillä hän luuli yhä, että hänelle ilmotettaisiin pääsö kotipaikallensa jälleen. Mutta ne vain tekivät hänestä pilaa. He tiesivät, yhtä hyvin kuin mekin, että hän oli syytön siihen rikokseen, josta hän oli tuomittu maasta siirrettäväksi, mutta hänen tuskillaan he tahtoivat pelotella kaikkia muita ”pikku porsaita” – ikäänkun nämä eivät olisi kylliksi aikoja olleet!
Kovan yksinäisyydenpelon ahdistamana tuli hän myös meidänkin luoksemme. Mutta meidän kasvomme olivat tuikeat ja suljetut, ja turhaan hän haeskeli avainta millä avata. Vallan epätoivoisena kutsui hän meitä rakkaiksi tovereiksi ja ystäviksi, mutta me puristimme päätämme ja sanoimme vain:
– Varo itseäsi! Saattavat kuulla.
Ja silloin vilkasi hän ovelle, tuo porsas paha. Kuinka saattoikaan silloin pysyä totisena! Me nauroimme naurusta vierotetuilla äänillämme. Siitä rohkaistuneena ja lohdutettuna istuutui hän lähemmäksi ja puheli itkien rakkaista kirjoistansa, jotka häneltä olivat jääneet pöydälle kotiin, pikku mammastaan ja pienistä veljistään, joista hän ei tiennyt elivätkö ne vai kuolivat pelosta ja ikävästä.
Viimein me ajoimme hänet pois.
Kun vankien nälkäpäivät alkoivat, valtasi hänet kauhistus, selittämättömän hullunkurinen kauhistus. Hän piti nimittäin paljon syömisestä, tuo porsas parka, ja hän pelkäsi yhtä paljon rakkaita toverejaan kuin esimiehiäänkin. Epätoivoisena kuljeskeli hän joukossamme ja usein pyyhki nenäliinalla otsaansa, mikä hieman kimalteli kuin kyynelistä tahi hikikarpaloita.
Masentuneella äänellä kysyi hän minulta:
– Pidetäänkö meitä nälässä kauvan?
– Pidetään, hyviä kauan, vastasin minä.
– Eikö teillä ole mitään syötävää liedossa?
– Kyllä, meidän mammamme lähettävät meille pasteijoja, selitin minä hänelle tosissani.
Hän katseli minua epäilevästi, pudisti päätään ja meni pois huokaillen. Mutta päivä sen jälkeen ilmestyi hän taasen, kellanvihriänä kuin papukaija kauhistuksesta.
– Rakkaat toverit! Minä tahdon myös olla nälässä kanssanne.
Mutta yleinen vastaus kuului:
– Ole yksin sinä!
Ja hän oli nälässä. Me emme sitä uskoneet, vaan ajattelimme, että hän söi jotain salaa. Niin luulivat myöskin vanginvartijat. Ja kun hän nälkäkauden päätyttyä sairastui nälkäkuumeeseen, kohautimme me vaan olkapäitämme: porsas parka! Mutta eräs meistä – hän, joka ei koskaan naurannut – sanoi synkkinä:
– Hän on meidän toverimme. Mennään hänen luokseen!
Hän houraili, ja hänen hajanainen rupatuksensa kuumeessa oli yhtä surkuteltavaa kuin hänen elämänsäkin. Hän haaveili rakkaista kirjoistaan, pikku mammastaan ja pienistä veljistään. Hän pyyteli pasteijoja, herkullisia pasteijoja – niiden tulisi olla jääkylmiä; hän vakuutti olevansa viaton ja pyysi anteeksi. Hän mainitsi myös kotiseutunsa, puhui rakkaasta Ranskanmaastaan – oo, sinä surkuteltavan heikko ihmissydän! Hän raateli sydäntään sanoilla: rakas Ranskan maa!
Olimme kaikki sairassalissa, mihin hän kuoli. Hän tuli tuntoihinsa eronhetkellä ja siinä hän makasi niin pienenä ja heikkona. Ja me, hänen toverinsa seisoimme äännettöminä ympärillä ja kuulimme kuinka hän sanoi meille kaikille:
– Kun minä olen kuollut, laulakaa minulle marseljeesi.
– Mitä sinä sanoikaan? ääntelimme me ilosta ja kiehuvasta harmista.
Mutta hän todisti:
– Kun minä olen kuollut laulakaa minulle marseljeesi.
Ja nyt sattui ensi kerran, että hänen silmänsä olivat kuivat, kun me – me itkimme, jokainoa, ja kuin tulenliekit, joista villieläimenkin on pakeneminen, paloivat meidän kyyneleemme.
Hän kuoli, ja me lauloimme hänelle marseljeesin. Nuorin, vahvoin äänin lauloimme me tuon suuren vapaudenlaulun ja uhkaavana säesti valtameri ja kuljetti sen aallonharjanteillaan rakkaaseen Rankanmaahan, jonka kauhu on kalpea ja toivo veripunainen. Ja siitä hetkestä tuli hän tunnussanaksemme – luo pikku raukka jäniksen ja työjuhdan ruumiineen, mutta miehen vahvoine sieluinesi. Polvillemme sankarimme edessä, toveri ja ystävä!
Me lauloimme. Mitä tähystelivät pyssyjen suut, turmiota ennustavina rasahtelivat hanat, ja terävät pistinten kärjet ojennettiin uhkaavina sydämmiämme kohti. Mutta äännekkäämpänä, iloisempana kajahteli hirmuinen laulu taistelijain hellin käsin mustaa kaulaa aukaistessa.
Me lauloimme marseljeesia.
Lähde: Työmies 16.8.1905.