Mari pikkunen piika
| Mari pikkunen piika. Kirjoittanut Antti Rytkönen |
I.
muokkaa- Mari pikkunen piika se toimissaan
- niin nopsana pyöri ja uutterasti,
- toist’ ollut ei hänen vertaistaan,
- vaikka menty ois pitäjän perille asti.
- Muut piiat ne katseli kummissaan,
- miten Mari se toimissa totisena hyöri.
- Ja pojat hän kiehtoi katseillaan,
- monen mielessä miettehet kummat pyöri.
- Muut piiat ne keskenään kuiskivat:
- ”Marin kohta koppovi kosijat,
- ei tiedä vaikkapa rikaskin,
- jolla silkit ois suuret mukanaan,
- veis kirjakorjin ja kulkusin
- hänet kihlareessänsä pappilaan,
- ja tään kylän poika jokainen
- reen sijalla seisois katsellen.”
- Mut Mari se toimissa hyöri vaan,
- ei juttuja turhia kuullutkaan.
- Ja saapui sulhasia talohon. –
- Moni piioista toisista naitu jo on,
- Mari pikkunen piika hän huolinut ei,
- vaan rukkaset kaikki ne sai, helei!
- Tuli toisesta pitäjästä Tupsun Tuomas,
- tuli leveässä lammasturkissaan;
- muut piiat sulhasen suuren huomas
- ja nousivat nopsina vuoteiltaan,
- mut Mari se nukkui päivän työstä,
- uni lapsen se oli niin viaton,
- vaan Liisu se häntä retuutti vyöstä:
- ”Jo sulhanen suuri tullut on.
- Ei näin, kun olin lapsena,
- olis maaten saatu sulhasta.”
- Tuli Liisu vinniltä tupahan
- ja Marin hän retuutti mukahan.
- Ja piiat muut oli punasissa
- ja silkkihuivissa, sametissa.
- Ne oli niin nättinä, makeoina,
- ja kasvot, unesta äsken pestyt,
- ne aivan kiilsivät kesävoina,
- ja kirkkokengät ne jaloissa kiilsi
- ja sydänalassa kummasti viilsi.
- Mut Mari oli murrillansa
- ja tukka oli turrillansa.
- Vaan sulhanen katsoo Maria,
- sen tummaa silmäparia
- ja valkoista avojalkaa.
- Ja puhemies se kihloja näyttää
- ja taitonsa kaikki parhaat käyttää
- ja virkansa tärkeän alkaa:
- ”On kymmenen lehmää talossa
- ja vankka on kivestä navetta,
- on sikaa viisi ja lammasta kuusi
- ja talo on muutoin aivan uusi.”
- Mut Mari katsoo sulhasta,
- sen vanhettuneita kasvoja
- ja lausuu: ”enkä huoli!”
- Ja tumma tukka se heilahtaa
- ja valkojalka se vauhdin saa,
- ja nopsana, niinkuin nuoli,
- taas vuoteellensa hän kiiruhtaa.
- Ja hän nukkui rauhassa makeasti
- ja nukkui aamun koittoon asti,
- ei tyytynyt sulhoon moiseen.
- Vaan sulhanen riensi taloon toiseen
- ja kenties kolmanteenkin asti.
- Ja saapui sulhasia yhtenään,
- vaan niist’ ei huolinut yhtäkään
- Mari pieni, mustahapsi.
- Ne oli niin ryppynaamoja,
- ne oli niin rumia, vanhoja,
- ja Mari oli vielä lapsi.
- Oli liian nuori hän vanhoillen nyt,
- kun nuorillekaan ei vielä mennyt,
- ei kiirettä vielä ollut, ei!
- Hän talvella tarkkana askaret toimi
- ja kesällä niittyjen kukkaset poimi
- ja paimensi karjoja,
- söi mesimarjoja,
- ja itse hän marjana makeimpana hohti,
- ja metsätietä karjansa kotihin johti.
- Ja vyötäisillä välkkyi vaskisolki
- ja valkojalka se rinnettä polki.
- Ja ahon hän rinteellä kevyenä keinui
- ja tumma tukka se tuulessa heilui.
II.
muokkaa- Hän lauleli kotihin kulkeissaan,
- ja lehmät kuuli sen laulun vaan.
- Ja hän lauloi näin:
- Elän yksinäin,
- elän vapahana alla taivaan.
- Täällä linnut laulaa ja soitot soi
- ja Tapiolan tyttäret karkeloi
- ja elämä on armasta aivan.
- Kun päivä on kuuma ja helteinen,
- kera Ahtolan nuorien neitosten
- minä lammin laineissa leikin.
- Ja kun toiselle rannalle katselen,
- näen mökin siellä mä pienoisen,
- se mökki se on jörön Heikin.
- Vähät siitä, Heikki on jörö ja vakaa,
- ei koskaan hän katsele lahden takaa
- miten Vellamon laineissa leikin.
- Mut jospa se tulla kapsahtais,
- kun uin, tähän metsän lahteen,
- niin silloin, silloinpa suututtais,
- hän ei näkis mua päivään kahteen.
- Mut huoleti, Heikki ei tohtinekkaan
- toki nousta ruuheensa vuotavaan,
- et luottane huonoon hahteen,
- ja minä niin rauhassa olla saan
- kuin metsässä mansikka varressaan
- alla sinelle siintävän taivaan.
- Mut maltappa, kaarnasta koverran laivan,
- sen illan tuulessa purjeineen
- mökin rantaan lähetän yli veen;
- ja jos Heikki tulla tohtii vain
- yli selkien sinisten laivallain,
- heti omakseen mun hän saa
- ja mä emännäks lähden lammin taa,
- mut muutoin syksyhyn vuottakoon
- ja itse lehmänsä juottakoon.
- Tätä tyttöä helposti kahlita ei,
- näin vapahana hauska on olla, hei!
Lähde: Rytkönen, Antti 1900: Lauluja. Helsinki.