Manamansalo

Manamansalo Kirjoittanut Eino Leino

Kuuhut paistaa niin heliäst’,

kuollut ajaa niin keviäst’.

Eikös piikainen pelkää?

– Yhden yön ajan jäätä vain

yksi-öisellä orhillain

Manamansalon saareen. –

Siellä kuihtuu ne ruusut rukat,

mutta nousee ne murhekukat

ijäksi ihmisen mieleen.

– Siell’ on hiljaisen onnen lipas,

jonka hirmu mua kerran hipas,

siksi sinne ma matkaan. –

Liian varhain sa sinne käyt.

Myöhään, myöhään, ah, sieltä näyt

tuon turhan tuskasi vuoksi!

– Niinpä lienenkin helkaheinä,

särjyn särkynyt säveleinä.

Manamat ne on tulleet.

Kysytty mun ei puolta mieltäin,

koska sun minä löysin tieltäin,

suuri sulhonij armas. –

Enkä koskaan ma kysynyt sulta,

milloin olit minun oma kulta.

Tänne jälkeni päätyi.

Eikö pelkää se pieni piika?

– Mulle tääkin on onni liika. –

Kumpaisetkin on kuolleet.

Täällä täytenä Päivä herää,

koska kehräävät Päivän kerää

nuoret, nurmen jo nuolleet.

Lähde: Leino, Eino 1949: Kirjokeppi: valikoima runoja alkuperäiskokoelmien ulkopuolelta. Toimittaneet ja selityksin varustaneet Aarre Peltonen ja Eino Kauppinen. Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki.