Manalan neito

Manalan neito. Kirjoittanut Fredrika Runeberg

”Elämä on rakkautta.”

Tahdotko kuulla tarinaa Kalman tyttärestä?

Tummana vyöryy Tuonen virta. Ken häämöittää sumussa sen rannalla? Ken lähestyy Manalan pimeätä pirttiä?

Kalma seisoo rannalla. Hän kutsuu Manalan tyttäriä: ”Kalman tyttäret, Tuoni lähestyy tummaa kotiansa, vahva valtijas, maan herra, lähestyy saaliillensa. Komea on tuomansa saalis. Kalman tytär, sisaristasi nuorin, tartu airoihin, siirrä venho, virran toiselle rannalle.”

Jo soljuu venho verkalleen tummaa vettä. Hiljaisin aironvedoin soutaa Tuonelan tytti. Katseensa tähtää kauvas, tuonne missä lähestyy Tuoni. Kenen voimakas, kaikki kadottava hävityksen ruhtinas mukanaan tuopi? Kalpea nuorukainen, vartesi osottaa voimaa joka jäntereessä, miten olet antanut itsesi voittaa? Molemmin puolin ylpeätä otsaasi riippuvat uhoitellen kiharasi, nyrkkiin pusertunut kätesi pitää vielä suurta säilää ja vielä viipyy vihan leima ohimoillasi, vielä veri rintasi haavasta punaisena pulppuaa. Sinun oli voima, sinun oli kauneus, miksi sallit Tuonen viedä sinut mukanaan?

Mutta silloin kuului kantelon kieliltä sävel. Vieno tuulahdus värähytti valjua vettä, laulu kajahti, sointuivat sanat. Kalmattaren venho pysähtyi. Tuoni ei pysähtynyt, riensi vaan yhtä menoansa eteenpäin.

”Liian on myöhäistä, vanha laulaja,” huusi Kalmatar rannalta. ”Ei Tuoni tempaamaansa saalista takaisin anna. Jouduta lauttaasi. Manalasta ei kenkään palaja.”

Mutta täyteläisempänä kaikui laulu, voimakkaampina soivat sanat. Sanan valta voitti raudan vallan. Voimatonna hervahti Tuonen saalista kohden ojennettu käsi. Nuorukainen aukaisi silmänsä.

Uhkaavana kajahti hämärässä Kalman ääni: ”Haa, vanhus siellä ylhäällä, vieläkö loitsujasi luet? Kohta on kuitenkin valtasi lopussa.”

Mutta venhossa istui Kalmatar. Hän katseli värähtämättä nuorukaista. Sävelten soidessa kirkastui vähitellen katse, silmästä vierähti kyynel, ensimmäinen sieltä kiertynyt.

Taaskin kaikui Kalman ääni uhkaavana pimeässä: ”Kalmatar, sinä äitisi nuorin, mene, seuraa paennutta saalista ulos maailmaan, kiinnittäy hänen kupeeseensa, ime veri haavastansa, voima lihaksistansa. Tuo emosi kotiin takaisin ryöstetty saalis. Ei elämä saa kuolemaa voittaa! Kalmatar, mene!”

Heräävän nuorukaisen vieressä seisoi Kalmatar, kuni niityllä öinen sumu. Nyt kohotti nuori sotilas päätänsä ja syleillen häntä seisoi Kalmatar, iloiten siitä, että saisi viedä hänet kotiin asuntoonsa. Mutta silloin huusi nuorukainen: ”Väisty, aave inhottava, maadu maahan maan hyväksi, jos sä sieltä tullut lienet, tahi ilmahan asetu, kotis kurja jos on siellä, tahi vaipuos vetehen, kalojen jos sisko lienet, tytär mustien murien.”

Kamalan katseen loi Kalmatar nuorukaiseen, mutta häntä katsellessaan kiertyi taaskin kyynel hänelle silmään ja kuni laskehtiva sumu, kuni häämöittävä varjo haihtui hän pois.

Mutta omassa kodissaan uhkeassa Hamilassa lepäsi kalpea nuorukainen vuoteellansa. Vieressä istui äiti ja siveli haavoitettua hiljaa ihmevoiteella ja sitoi hienoja siteitä haavoille.

Loitompana seisoi rikas tyttö, joka oli luvannut tulla haavoitetun morsioksi, mutta hän ei puhunut mitään, seisoi vaan ovella katsellen huoneeseen. Silloin suhahti viileä tuulahdus ovesta hänen vieressään ja samassa seisoi Kalmatar haavoittuneen vieressä. Kauhistuneena peräytyi nuori morsian ja kaatui tunnottomana kartanolle. Sairas tahtoi nousta häntä auttamaan, mutta äiti asetti hänet varovasti takaisin vuoteelle ja voimakas nuorukainen lepäsi siinä kuin lapsi, äidin rientäessä taintunutta auttamaan.

Mutta hiljaa kuiskasi Kalmatar: ”Suudelman jos huulillesi soisin, olisit omani, mutta, oi, emoni kartanoissa, joissa kadotus ja hävitys asustavat. Rakkaus on elämää. – Miksi lempisi kuolon neito? Suo vain joskus seisoani vuoteesi vieressä, joskus nähdä sinut onnellisena rinnalla sen, jonka sydämessä lämmin veri ja ehkä lämmin rakkauskin asuu, mutta joka ei kuitenkaan saata sua rakastaa kuin minä. Elä työnnä poloista pois elämästä, valosta, luotasi!” Ja Kalmatar painoi kalpean otsansa ristissä-olevia käsiänsä vastaan nuorukaisen edessä, joka kammolla katseli häntä ja käski häntä poistumaan.

Taas vilahtikin Kalmatar pois. Ainoastaan tiedottoman tytön vieressä viivähti, silitti lempeästi kylmillä käsillään kultaisia kiharoita ja laski kätensä hänen otsalleen. Mutta kun neito silmänsä aukaisi, hiipi poloinen huoaten pois.

Puron reunalla istui sitten Kalmatar ja lauloi hiljaa itseksensä:

”Kalmatar, oi, kaukomieli,

Miksi lämpöä sä etsit,

Lämpöä ja iloisuutta?

Riemuako emollasi

Tuonelassa tummaisessa?

Riemuako siskoillasi

Manan mustissa majoissa?

Riemua en etsikkänä,

Etsin lämmön pisaraista

Pientä, kuin on sydämessä

Pääskyn, linnun pienemmänkin,

Kukan hennoimmankin syissä,

Tomuhiukan helmasessa.

Valon sädettä mä etsin,

Kipunaista himmeätä,

Pienoista, kuin perhon silmä.

Mut on lämpöä vain hällä.

Hän on yksin valo, ilo,

Hän, mi sinut, raukka, hylkäs!

Tainnu, tainnu, Tuonen neito,

Valhe-unta ällös nähkö!”

Yöt ja päivät valvoi Kalmatar nuorukaisen vieressä tämän nukkuessa. Ummistuneita silmiä hän yhäti lemmellä katseli ja kalpealle poskellensa levisi vienon rusohohteen vivahdus. Mutta nuorukainen heräsi ja tuulosen lailla pakeni poloinen pois. Ja taas lauloi Manalan neito:

”Jospa oisin sirkku pieni

Jota armas kuuntelevi!

Oisin edes kukka vieno,

Jonka taittoi kullan käsi!

Tuulahduksena jos saisin

Poskiansa virvoitella,

Valoisa ois kohtaloni.

Luoja lempeä, mun salli

Lumihiuteheksi tulla

Suortuvilla sulavaksi!

Tahi kuplaseksi vainen

Käsillänsä haihtuvaksi!

Taikka mullan tuhkaseksi

Jota asteleisi armas!”

Aika kului edelleen. Sairas parani ja lähti niin eräänä päivänä morsiamensa vanhempain luo ja sanoi: ”Antakaa mulle neito, viedäkseni hänet vaimokseni kotiini.” Mutta neitosen äiti vastasi: ”Ken nopsan hirven kytkeä tahtoo, ei pidä viipyä. Ken kiitävää koskenkuohua tavottaa, ei saa odottaa. Hirveä nopsempi, kosken vettä häilyvämpi on neidon mieli. Tyhjän pesän tapaa vitkastelija. Reipasta nuorukaista, eikä kalpeata sairasta, rakastaa neidon sydän ja pois kera rikkaan kosijan lähti hän etelään.”

Nuorukainen ei sanonut sanaakaan, mutta kultaiset kihlat kädessä musertuivat muruiksi, jotka tunkeutuivat käteen hänen astuessaan ulos ovesta palataksensa kotia. Hän ei sitä huomannut.

Nuorukaisen rinnalla asteli Kalmatar, kalpea neiti. Hän vilvoitti hehkuvaa poskea, hän laski kätensä nuorukaisen sydämelle ja tyynnytti sen tuimaa, tulista tykintää. Nuorukainen heittäytyi alas nurmikolle. Vielä viipyi hänen vieressään Kalmatar. Hän seurasi onnetonta ilomielin, sillä tämä ei häntä nyt karkoittanut, mutta voi, siksi vaan, ett’ei häntä huomannut.

Hiljemmin hyökyi vilvoittunut veri nuorukaisen suonissa, helpotti jo hehkuva poltto sydämen, vaimeni silmänkin vihainen vimma Tuonen neitosen hoitaessa. Mutta silloin heräsikin nuorukainen tajuamaan ulkomaailmaa ja huusi harmistuneena: ”Poistu, peikko! Miksi minua vainoot?” Ja usvana haihtui neidon haamu pois.

Mutta synkässä hongikossa keski-yön myrskyssä lauloi Kalmatar:

”Peitä, yöhyt, Kalman tyttö,

Ett’ei silmä häntä keksi!

Riehu rajusiivin, myrsky,

Ääntä ett’ei kuulis korva!

Sakene, oi synkkä metsä,

Jott’ei jalka luokses löydä!

Kätke helmahasi raukka,

Toivoton mi yksin onpi!

Elämässä, kuolossakin

Kaikilla on toivo vielä.

Tuonen tytti tuiretuinen

Toivoa ei tunnekkana!

Mutta lännestä tuli kansanjoukkoja yli meren. Tulella ja miekalla he maata hävittivät, vajottivat maahan jumalien alttarit ja pyhäköt. Ja yhtenä miehenä nousivat Suomen nuorukaiset muukalaisia vastustamaan ja Suomen joukkoja johti Kalmattaren lemmikki.

Vaan valtavana vyöryi vierasten virta Suomen joukkoja vastaan, yhä etemmäksi tunkeutuivat muukalaiset. Ja Suomen nuorukaiset kaatuivat, kuin kaatuu honka kirveen-iskusta, sillä heidän jumaliensa valta oli kukistettu ja Voimakas Jumala taisteli muukalaisten puolesta.

Kalmattaren nuorukainen seisoi vielä yksin pystyssä kaatuneen joukon keskellä, mutta silloin lensi siivekäs nuoli hänen sydämeensä. Hän kaatui, miekkojen melske vaikeni, taistelutanner jäi autioksi. Mutta kaatuneen vieressä seisoi Kalmatar. Kuolon tyttö ei voinut kaatunutta elähyttää.

Katso, silloin ilmestyi öiselle tantereelle ylevä olento. Korkeutta tavoitti voimakas pää, jolta hopealta hohtavain suortuvain viljava vuo aaltoili. Hiljaa häilyivät viitan valkeat poimut öisessä tuulessa. Vakavuus asui ylevällä otsalla, mutta lempeältä, vaikka samalla vakavalta, näytti kauniisti kaareva, tuuhean parran ympäröimä suu.

Ylevän haamun luokse astui Kalmatar ja sanoi: ”Isä, katso nuorukaista, Suomen toivoa ja ylpeyttä! Saako Tuoni hänet omaksensa temmata? Täytyykö hänen tulla viedyksi autioon Manalaan? Madotko saavat runnella tätä ruumista, jonka Luoja loi vankaksi kuin vuori, kauniiksi, kuin päivänvalo?”

”Neito,” sanoi ylevä vanhus, ”olet Manalan tytär!”

”Isä,” vastasi neito, nöyrästi notkistaen päätänsä, ”kotini oli Manalassa, mutta laulusi antoi mulle rakkaudessa kauniimman kodin. Kerran ennenkin palautit kaikkivoivalla laulullasi nuorukaisen hengen Tuonelan tuvilta. Isä, solmios sanat sanoihin, ellös salli Suomen nuorukaista viedä pimeään Manalaan!”

Ylöspäin kohosi vanhuksen katse hänen vastatessaan: ”Tuonen neito, minunkin valtani väistyy voimakkaamman tieltä. Vaka, vanha Väinämöinen lähtee pois. Etsi häntä, joka on voimakkaampi laulua, sillä hän on rakkaus, joka on voimakkaampi sanojen tietäjää, sillä hän on itse sana.”

Vanhus lähti ja yöhön ja murheeseen jäi Kalmatar, sillä ei hän tiennyt kusta etsiä häntä, joka auttaa taitaa.

Silloin kuului kaukaa hiljainen laulu, rukous Korkeimman puoleen taivahissa. Tähtönen tuikahti kirkas taivahan laella ja Kalmatar vaipui polvillensa, mutta ei rukoillut, sillä hän ei tietänyt rukouksen sanoja. Mutta hänen polvistuessaan tuli hänen luoksensa se Kaikkein Voimallisin, jonka edestä vanhuksen oli täytynyt väistyä.

Riemusta vavisten tarttui neito hänen hohtavan, valkean vaatteensa liepeeseen ja painoi päänsä alas. Ja taivaallisesti hymyillen ojensi Kaikkivaltias kätensä ja neidon olkapäille kasvoi välkkyvät siivet ja taivaallisen valon loistossa polvistui, miekanterä maahan käännettynä, haavoittunut nuorukainen. Mutta kun Taivahinen taas poistui, vaipui nuorukainen vaalenneena maahan ja neito kumartui hiljaa hänen puoleensa, vapautti suudelmalla hänen henkensä ja lensi sen kanssa ei enää Manalaan, vaan autuaitten asuntoihin, korkeampahan kotihin.

Lähde: Runeberg, Fredrika 1900: Kuvauksia ja unelmia: valikoima kertomuksia. Suomentanut Ilta. G. W. Edlund, Helsinki.