Malakias Mönkkäsen tulevaisuuden seikkailuja/4
| Malakias Mönkkäsen tulevaisuuden seikkailuja/3 | Malakias Mönkkäsen tulevaisuuden seikkailuja Helsingissä vuonna 2000. III Kirjoittanut Kyösti Wilkuna (?) |
Malakias Mönkkäsen tulevaisuuden seikkailuja/5 |
| Lähde: Raataja, 7.1.1908, nro 1, s. 13–15. Artikkelin verkkoversio. |
Pari vuotta sitten herätti mitä laajimmissa piireissä tuskallista huomiota se, että Malakias Mönkkäsen »tulevaisuuden seikkailut» yhtäkkiä lakkasivat ilmestymästä. Raatajan 8:nessa numerossa 1906 nähtiin viimeinen jatko tuohon mieltäkiinnittävään kertomukseen. Kului viikkoja, kuukausia, mutta jatkoa ei näkynyt. Meitä alettiin ahdistella kiivailla kysymyksillä — ja lakkauttipa moni tilauksensakin sen takia. Mutta mitä taisimme me tehdä? Emme osanneet antaa minkäänlaista selitystä lukijoillemme, sillä olihan asia meille itsellemmekin yhtä hämäränä. Herra Malakias Mönkkänen, jolta olimme hänen sairaalasta vasta päästyään onnistuneet saamaan vain kertomuksen alun, hävisi meiltä tuon mainitun 8:nen numeron ilmestyttyä tietämättömiin, piittaamatta sen enempää kertomuksensa jatkamisesta. Mutta me emme ole olleet toimettomina. Tarmokkaasti ja lakkaamatta olemme jatkaneet tiedustelujamme, koettaen päästä selville tuon omituisen miehen olinpaikasta. Ja nyt, kahden vuoden ankarain ja Sherlock Holmesin taitoa kysyväin ponnistusten tuloksena on, että voimme riemusta huudahtaa kuin ukko Arkimedes kylpyammeessaan: heureka! Olemme löytäneet Malakias Mönkkäsen!
Viime Tapani-iltana onnistui tiedustelijamme vihoviimein löytämään hänet Sipoon ulkosaaristosta, jonne hän tuosta ihmeellisestä kataleptisesta tilasta selvittyään oli syvän pessimismin vallassa paennut. Huomattuaan ylitsepääsemättömän kuilun auenneen itsensä ja jumalatar-kauniin Kyllikin (johon saadaan kertomuksen jatkossa tutustua) välille, ei hän voinut sietää tätä sotkuista nykyaikaa ja sen ihmisiä, vaan jätti misantroopina Helsingin, ehdittyään kirjoittaa meille vain vähäisen alun tuohon tavattoman mieltäkiinnittävään kertomukseen, jonka rinnalla Bellamyn teos »[[:v:Vuonna 2000]]» ei ole mitään. Pienessä kalastajatuvassa on hän kuluneet kaksi vuotta elänyt lähes täydellisenä erakkona, mutta ei silti toimetonna — mikä hänen kaltaiselleen miehelle olisikin mahdotonta. Hän on kirjoittanut siellä yksinäisyydessä valmiiksi tuon ihmeellisen kertomuksensa ja antanut sen julkaisemisoikeuden meille. Paksusta käsikirjoituspinkasta päättäen riittää sitä pitkiksi aikoja joka Raatajan numeroon. Tässä numerossa ilmestyy jo kolmannen luvun alkupuoli. Ensimäistä ja toista lukua emme pitäneet tarpeellisena uudestaan painattaa, ne kun ovat 1906 vuoden ensi numeroissa.
Itse Malakias Mönkkänen elää edelleenkin yksinäisellä luodollaan, jonka nimeä meillä ei ole lupa ilmaista. Tiedustelijallemme oli hän vakuuttanut jäävänsä sinne koko ijäkseen. Mutta sitä emme voi oikein uskoa, sillä pohjaltaan hän sittekin on optimisti, kuten kaikki toimintahaluiset ihmiset. Ja sepä toivoaksemme saattaa hänet jälleen ihmisten ilmoille.
Kun seuraavana aamuna heräsin, oli päivä jo korkealla.
Silmäsin kelloa ja se kävi jo kahtatoista.
Mutta unen päästä sainkin minä vasta vallan
myöhään kiinni. Taisi olla ainakin viiden ajat, ennenkuin
nukahdin, sillä itäisellä taivaalla näkyi
jo aamun ruskotusta. Siihen saakka heittelehdin
tuskaisena vuoteessani. Päätä kivisti, mielikuvitus
viskeli värikkäitä kuviaan kuin revontulet roihujaan
ja ajatukset takoivat. Sillä kappelista palattuani ja
jouduttuani yksin huoneeseeni valtasi minut taas
ahdistus ja syvä epätoivo, mikä väliin oli muuttua
mystilliseksi kauhuksi, kun muistin sen satavuotiskuilun,
joka oli auennut itseni ja aikani välille.
Ainoastaan luontainen uteliaisuuteni ja seikkailuhaluni
sekä kykyni mukautua mitä erilaisimpiin
oloihin, olivat minua tähän saakka pitäneet kutakuinkin
pystyssä. Niitä ominaisuuksia minä nytkin
unetonna vääntelehtiessäni koetin yhä kiihoittaa ja
samalla kaikin voimin estää tajuntani pohjalta kohoamasta
entisyyden muistoja. Sillä käsitin, että
milloin hyvänsä ne ottaisin itsetietoisen harkinnan
esineiksi, silloin myöskin epätoivon tuskani kävisivät
suorastaan helvetillisiksi. Siksi päätin viimeiseen
saakka taistella sitä mahdollisuutta vastaan.
Nyt tunsin taas itseni virkeäksi ja elämänhaluiseksi, sillä kerta unen päästä kiinni saatuani olin nukkunut yhtämittaa ja hievahtamatta. Muistaen Kappelissa saamani tuttavan ja tämän ystävällisen kutsun, ponnahdin ylös ja päätin heti aamupäivällä lähteä häntä tapaamaan, sillä uteliaisuuteni kiehtoi tuhansia kysymyksiä mieleeni. Millä kannalla olivat valtiolliset olomme nykyään? millaiset puolueolot? kuinka Euroopan politiikan laita? mitä merkitsi eilen junassa vilkaisemani sanomalehtiuutinen Saksan liittovaltojen presidentistä? ja niin edespäin. Sanalla sanoen, päässäni kihisi ja kiehui kysymyksiä kuin mehiläisiä keossa.
Haukattuani hiukan einettä lähdin ulos ja astelin Bulevardia pitkin Hietalahden toria kohti, jonka varrella tuttavani ilmoitti asuvansa. Bulevardi oli suunnilleen entisensä kaltainen ja se sai minut jo hetkiseksi unohtamaan oudon asemani. Myymälöitä ja muita liikepaikkoja silmäillessäni kiinnitti huomiotani se että kaikki osoitekilvet olivat yksinomaan suomenkielisiä. Ei missään ruotsinkielellä. Ei edes raitiovaunujen kyljessä.
Minä tunsin huolestuvani. Eivätkö nämä olleet puhuvia todistuksia edelläkäyneestä räikeästä natsionalisesta sorrosta? Oliko, oliko todellakin suomettarelaisuus voinut kohottaa päänsä näin korkealle? Mieltäni alkoi ahdistaa ja kuin kiusalla kulki silmieni ohi vain suomenkielisiä kilpiä. Ei edes silmänpilkkeeksi toista kotimaista kieltä! Ja kuin lohdutusta etsien pakeni mielikuvitukseni omaan aikaani ja äkkiä muistin kotikaupungissani pidetyn oman puolueeni kokouksen, jossa viimeksi olin saapuvilla. Kuin tulikirjaimin astuivat silmieni eteen viimeiset sanat johtomiehen pitämästä puheesta. Ne kuuluivat: »Tuo musta suunta on nyt saanut tuomionsa ja hukkunut suurlakon pyörteisiin. Ja jos se siellä ja täällä yrittäisikin vielä päätään nostamaan, niin uudestaan ja uudestaan painetaan se alas kuin Väinämöinen painoi katalan tursaan merien syvyyksiin. Olkaa varmat, että se aika ei ole kaukana, niin, se on jo ovellanne, jolloin siitä ei ole jäljellä muuta kuin löyhkäävä muisto, sillä meidän puolueemme aatteet, laillisuus, vapaamielisyys, humaniteetti, ne kiitävät, sanon minä, kiitävät kotkan vauhdilla Suomenlahden rannoilta aina Lapin raukoille rajoille saakka!»
Ne olivat miehen sanoja. Ja hengessäni yhdyin minä vielä niihin myrskyisiin kättentaputuksiin, jotka noita sanoja seurasivat. Se vapautti minut pahimmasta mielen ahdistuksesta.
Muistan nyt tuttavani illallisen selityksen ruotsalaisten suomalaistuttamisesta. Hänhän kertoi sen tapahtuneen itsestään, ilman mitään pakotusta. Mutta oliko se mahdollista? Ruotsalainen rahvaskin suomalaistutunut ilman pakkotoimenpiteitä.
Aa! eiköhän ollutkin se vanha herra suomettarelainen, sellainen — oikein viimeinen mohikaani? jysähti äkkiä mieleeni ja hämmästyneenä pysähdyin minä Bulevardin ja Alpertinkadun hulmaan. Ihan varmasti suomettarelainen. Senhän ilmaisi jo hänen kielas ja silotettu puheensakin. Ja minä olin nyt matkalla hänen luokseen! Palaisinko takaisin?
Ja siinä katunurkassa ohikulkijain sysittävänä seisoessani kiteytyi mielessäni seuraava ajatelma:
Elä koskaan rakenna tuttavuutta kenenkään kanssa, ennenkuin olet selvillä hänen puoluekannastaan.
Mutta hän oli tähän saakka ainoa tuttavani koko avarassa maailmassa tänä armon vuonna 2000. Ja lisäksi oli hän minulle hyvin huomaavainen ja ystävällinen. Eikä minulla kuitenkaan kaikitenkaan ollut mitään tosi päteviä todistuksia hänen suomettarelaisuudestaan. Voisinhan niinollen sentään mennä hänen luokseen, jollei muuta niin ottamaan tarkan selon hänen puoluekannastaan. Ja minä jatkoin matkaani.
Polyteknillisen opiston kohdalle tultuani huomasin kadulla ihmisjoukon, jonka keskellä kuului riiteleviä ääniä. Tunkeusin lähemmäs ja näin köyhästi puetun eukon suulastelevan erään hedelmäkaupustelijan kanssa. Samassa tunkeusi joukon läpi riiteleväin luo muuan nuori mies, joka teki riiteleville sekä ympärillä seisoville muutamia kysymyksiä sekä vaati lopuksi hedelmäkauppiasta mukaansa. Se oli siis poliisi. Tarkastelin hänen pukuaan, sillä aluksi en häntä sen nojalla olisi konstaapeliksi arvannutkaan. Päällään sillä oli tumma ihonmukainen takki, napitettu kaulaan saakka ja kaulus samanlainen kuin metsästystakeissa. Kaulassa oli tavallinen tärkätty kaulus. Housut olivat samanväriset kuin takkikin ja lahkeet kengänvarsien päällä. Ainoa huomattavampi virkamerkki oli lippalakissa oleva pieni kokardi, Asetta ei minkäänlaista, kädessä vain keppi, joka sujuvaisuudestaan päättäen oli jonkinlainen gummilaite.
Muistin uudet poliisin puvut suurlakon jälkeen ja kuinka minäkin iloitsin nähdessäni ensi kerran kotikaupunkini kaduilla kävelevän kiiltävään kaskeen ja hopeanappiseen hännystakkiin puettujen poliisien, sivullaan sirotekoinen sapeli. Tunsin sydämessäni silloin kuin tuulahduksen länsimaisen kulttuurin tulisijoilta. Silloin tunsi taas yhtäkkiä olevansa lähempänä länsimaita ja mieli avartui nähdessään kotinurkissaan samankaltaisia järjestyksen valvojia kuin konsanaan Tukholman, Berlinin tai Parisin katuloilla.
Entä nyt nämä puvut? Eihän vain taaskin länsimaista kulttuuria kammoavan natsionalismin tuotteita? Ja mielessäni oli taas kiteytymäisillään ajatelma siitä, kuinka tarpeellista meidän on pitää kaikki ilmareijät auki länsimaita kohti, kun hedelmäkauppias samalla lähti seuraamaan poliisia ja tyrkkäsi minua käsikärryillään kylkeen, niin että tuo kiteytymä särkyi ja hajosi. Ihmiset myöskin hajosivat ympäritläni ja minä seisoin yksinäni kadulla, näiden viimeisten ajatusteni johdosta uudelleen epäröiden, sopiko minun mennä sen vanhan herran luo vai oliko sittenkin parasta palata takaisin. Mutta lopuksi sanoin minä itselleni: olkoon nyt suomettarelainen tai itse piru, sinä Malakias käy vain eteenpäin, sillä se ei ole suinkaan suuri ihme näinä ihmeiden päivinä, että sinä käyt vieraisilla suomettarelaisen luona. Eikähän sitäpaitse ole vielä kovinkaan ratkaisevia todistuksia siihen, että hän olisi juuri sitä maata. Ja minä kuljin edelleen.