Maisteriko vai kirkkoherra?

Maisteriko vai kirkkoherra?

Kirjoittanut Juho Reijonen


Oli talvinen päivä, muistaakseni viattomain lasten nimipäivä. Ilmaa ulkona ei voinut kutsua pakkaiseksi, vaan ei se ollut ihan vesi-suvikaan, olihan vaan sellainen niiden keskivälillä, että kelkkani jalakset takaisivat hiukkasen. Me – Musti ja minä – palasimme mäenlasku-retkeltämme. Musti ei millään muotoa suostunut vetämään minua kelkassa, vaikka se tavallisesti oli hänen mielityötään. Sen vuoksi istahdin tien viereen vähäksi aikaa levähtämään. Musti laskihe rinnalleni hankeen. Hetkisen kuluttua käänsi hän päänsä sivulle ja katsoen nenävarttansa myöten pitkin tietä, sanoi harvakseen minulle: ”hau, hau, hau”. Se on niin paljo sanottu kuin: ”tuoltapa pappilasta päin tulee nyt joku”.

Heti ajoikin ohitsemme mies, vaalea, kärsivän- ja lempeäluonteisen näköinen mies. Musti tervehti häntä ja hänen valkea häntänsä pää liikkui edestakaisin. Minä sitä vastaan katsoa noljotin avossa suin ajajaa, enkä ymmärtänyt edes tervehtiäkään. – ”Eikö hän tuntenut kuka se oli, koska ei nostanut lakkiansakaan”, kysäisi Musti minulta vähän pilkallisesti.

”Eikös se ollut kirkkoherra”. – ”Kirkkoherra, vai kirkkoherra. Kuka sinulle on sanonut sen olevan kirkkoherran”, tuumi Musti umpimielisenä, sillä hän usein käytti tätä temppua, uskotellessaan minulle tietävänsä jostakin asiasta enemmän, kuin tiesikään.

”Vai et sinä tunne kirkkoherraa, ha ha ha! Kyllä sinä, Musti, toisinaan olet tuhmansekainen; kaikkihan kirkkoherran tuntevat, ha ha ha”, nauroin minä ja pieni sydämeni hyppi ilosta, kun kerrankin olin Mustia viisaampi.

”Vai olen minä tuhmansekainen? Muistapas, herraseni, kumpaanko meistä Tiina siellä kotona enemmän luottaa”, lausui Musti.

Silloin oli suuni tukossa ja minä, huomaten tässä ei olevan leikin tilaa, aloin hieroa sovintoa Mustin kanssa ja kysyin: ”Kukas tuo vieras sitten oli?”

”Kysy ihmisiltä, kaikkihan kirkkoherran tuntevat”, vastasi toverini ivallisesti.

”No, no, Musti, mitä sinä joutavia; ilmanhan minä vaan piloillani sanoin häntä kirkkoherraksi”.

”Kyllähän minä tiedän nykyisten ihmisten sanovan häntä kirkkoherraksi, mutta vanhat olivat viisaampia; ne kutsuivat häntä maisteriksi”.

”Maisteriksi, no kaikkiakin, vai maisteriksi, no kukas olisi uskonut”, päivittelin minä.

”Niin sanos muuta”, vastasi Musti taaskin peloittavan viisaana, katsellen pitkin nenävarttansa.

”Mutta mikäs se maisteri sitten oikeastaan onkaan?” kysyin minä pelästyneenä, sillä minä arvelin siinä olevan jotakin hirmuista.

”Jaa, sitä en minäkään oikein varmaan voi sanoa, mutta älähän pelkää, ei siinä kuitenkaan mitään pahaa ole”, lausui Musti, lohduttaen minua.

”Mutta jos se ei ole mitään häpeällistä, miksi hän ei siis ilmoita oikeastaan olevansakin maisteri?”

Nyt rykäisi Musti mahtavasti, katsahti varovasti ympärilleen ja melkein kuiskuttamalla lausui: ”asian laita on näet sen niin, että kirkkoherrassa on jotakin pahaa, jota kaikki pelkäävät. Jos kirkkoherra esimerkiksi tulee taloon, pannaan lehmätkin piiloon ja kirkkoherra se nitistääkin vuoden pitkään monta lehmää pitäjäästä. Kirkkoherrassa on jotakin karhumaista ja siksi hänellä onkin karhun talja rekensä perässä. Minä pelkään kaikkia kirkon herroja, suntiosta alkaen kirkkoherraan asti. Maisteri sitä vastaan on kaikkien lemmikki, sillä maisterissa on jotakin hyvää, jota kaikki rakastavat”.

”Silloinhan minä vasta tunnustaisinkin olevani maisteri”, tuumailin minä.

”Niin ne tekisi muutkin typeräjärkiset, vaan maisteripa onkin viisas”, vastasi Musti.

”Mikäs viisaus siinä sitten olisi?”

”Oih kuinka yksinkertainen sinä oletkin, sinulle on kaikki selitettävä perinpohjin, ennenkuin sinä ymmärrät. Kuule siis nyt: jos maisteri todellakin sanoisi olevansa maisteri, niin juoksisivat kaikki – varsinkin naisväki, hänen luonaan, ettei hän saisi rauhaa yöllä, eikä päivällä. Käsitätkö nyt?”

Minä myönsin käsittäväni, vaan kysäisin vielä: ”mutta mistä ihmeestä, sinä Musti, tuon kaikki tiedät?”

”Kuulehan nyt”, alkoi toveri vakavasti, ”niinkuin tiedät on minun kotitaloni oikeastaan isopappila. Siellä olen ensiksi nähnyt päivän valon. Meitä oli kaikkiaan 8 veljestä. Asuinpaikkanamme oli ison tuvan nurkka.

Tupaan tuli ja siitä lähti lakkaamatta miehiä, joilla oli tyhjiä säkkejä käsivarrellaan. Toiset niistä sanoivat mitan uupuneen pari kourallista, toiset sanoivat olleen itsellään vähän päällekkin, ”vaan”, huokasivat he, ”kaikki otti, kaikki otti”.

Pelolla katselin säkkimies-joukkoa muutoinkin, vaan tuo salaperäinen puhe saatti korvani kauhistuksesta pöyhistymään ja minä nyhjäsin äitiäni kylkeen, kysyen: ”mitä ne tarkoittivat noilla pitkillä säkeillään”.

”Ole vait, hupakko”, murisi äitini, sillä hän ei luultavasti tahtonut lisätä pelkoani, ”kyllä niitä saat nähdä enemmänkin, ei ne tee mitään pahaa”.

Minä tyynnyin, enkä enää muistanut koko asiaa, kun eräänä päivänä piika Sikke hätäisesti peittää röijynsä hihoilla pyöreät ja palleroiset käsivartensa, sanoen: ”Maisteri ja Ida-mamseli tulevat tänne. Kyllä se tuo mamseli lavennuksillaan vielä saa maisterin pauloihinsa, vaan ei hän ansaitseisi noin kunnon miestä, sen minä sanon, vai mitä, Iisakki?”

”Eikä miestä minkäänlaista”, kuului Iisakin vastaus.

Heti aukeni ovi. Maisterin pidellessä ovea auki ja nöyrästi kumartaessa astui sisään Ida-mamseli. Maisteri tuli myös ja yhdessä lähenivät he vuodettamme. Minua oikein värisytti, katsellessani Ida-mamselin kauniisin silmiin, ne näyttivät niin uhkaavilta.

Hellästi otti maisteri meitä yksitellen käsiinsä ja näytteli Ida-mamselille, joka seisoi loitompana, vasen käsi puuskassa sarvenalla, ja joukeasti tähysteli meitä. Juolahtipa viimein Ida-mamselin mieleen itsensäkin ottaa meitä käsiinsä, ja äkkiä tempasi hän varomattomasti pienimmän veljeni niskasta kiinni ja sanoi: ”voi pikku raukka!” En tiedä lieneekö veljeeni muutoin koskenut, vai lieneekö hän suuttunut ”raukka” sanasta vai lieneekö kohteliaasti aikonut suudella Ida-mamselin kättä, sen vaan näin että sitä se tavoitti suullansa. Tästä säikähtyneenä pudotti hän veljeni armottomasti lattialle, sanoen: ”tuota. kun oli sormukseni viedä”. Meillä ei vielä silloin tainnut olla hampaiden alkuakaan – no, no kyllä minulla jo kuitenkin oli vankat hampaat, vaan veljelläni ei vielä ollut alkuakaan semmoisiin.

Ida-mamseli riukaisi kimakalla äänellä, niinkuin veljenikin, ja riensi niinkuin pyssystä ammuttu pellolle ja maisteri kynttä kantta perässä lohduttamaan häntä. Hetkisen kuluttua houkuttelivat he äidin pois ja sitten tuli sisään kirkkoherra, Ida-mamseli ja maisteri. Kirkkoherra huusi täyttä kurkkua: ”Kaikki järveen, kaikki järveen”.

”Säkki päähän ja järveen”, säesti Ida-mamseli, ainoastaan maisteri puolusti meitä ja sai, kun saikin, heidät taipumaan siihen, että kaksi meistä sai armon. Toinen olin minä, joka olin osannut hankkia itselleni valkean hännän pään, toinen oli ison pappilan nykyinen Rappe, jolla on valkea seppeli kaulassa. Sitten tuli säkkimies sisään ja mätti säkkiinsä joka ainoan, jotka tuvassa olivat, paitsi Rappea ja minua, enkä heitä sen päivösen perästä ole nähnyt, sillä ne vietiin järveen”.

”Kirkkoherra, maisteri ja Ida-mamseli myöskin?” kysäisin minä hämmästyneenä.

”Oi et sinä ole järkevä, eihän järveen muita viety, kuin veljeni. Sinä et ole järkevä, vaan minä olen ja niin olen ollut nuoruudestani asti, niinkuin valkea hännän päänikin osoittaa”, ja sitä tarkasteli leikkikumppanini hymyillen.

”Mutta mihinkäs kirkkoherra, maisteri ja Ida-mamseli joutuivat?” kysäisin taaskin, tietämättä, että heikompi astia olisi ensiksi pitänyt sanoa.

”Kirkkoherra kuoli ja kuopattiin, Maisteri elää ennellään ja jos tahdot, niin kerron mitä Ida-mamselista tiedän”.

”Kerro, kerro, Musti kulta”, vastasin uteliaana.

”No kuulehan. Muutamia viikkokausia sen jälkeen makasin minä käärössä pappilan portailla, sill’aikaa, kuin äiti etsi velivainajiani, sillä hän ei voinut saada päähänsä heidän jo olevan järvessä mamselin toimesta. Minä parhaillaan tutkin olisinko kauniimpi, jos minullakin olisi valkea kaula, niinkuin Rapella ja Ida-mamselilla, kun yht’äkkiä reki, kaksi hevosta edessä, tulla haihattaa minua kohden. Maisteri ja Ida-mamseli tulivat porstuaan ja minusta näytti, kuin Ida-mamseli olisi puraissut maisteria nenään, varmaankin näin hänen valkeat hampaansa vilahtavan hämärässä. Silloin oli reki joutunut portaiden eteen. Portaille kiirehtivät maisteri ja Ida-mamseli, kirkkoherra ja Rouva Stiina – kaikkien kirkkoherrojen rouvien nimi on Stiina. Reestä nousi ylös mies, oikein pitkä mies, jolla oli nenän alla pitkät virkakarvat, niinkuin minullakin, ja pienet pyöreät silmänsä hehkuivat, kuin Mirrin silmät iltasella. Miehellä oli vielä keltainen kaulapanta, ja olkapäille oli kirjoitettu hänen omistajansa nimi. Sitten menimme kaikki yhdessä mylläkässä etuhuoneesen, vaan sieltä ajettiin minut keittiöön, niin ett’en sillä kertaa enempää saanut nähdä.

Lieneeköhän sitten kulunut pari viikkoa, kun eräänä päivänä taas nautin ruokalepoani salin lattialla. Siinä mietin puraisikohan Ida-mamseli tuona iltana maisteria nenään, kun samassa astui sisään piika Sikke ja Ida-mamseli, ”sillä siinä susi, jossa soihitetaan”. Ida-mamseli käski Siken kutsua maisteria omaan huoneesensa, johon hän itse meni. Silmänräpäyksen kuluttua astui maisterikin salin läpi Ida-mamselin huoneesen, jättäen oven raolleen.

”Mitä nyt, armaani?” kuulin maisterin lausuvan ja sitten en kuullut mitään kotvilleen. Tuokion kuluttua astui maisteri huoneesta saliin, horjuen ja vaaleana, jollaisena hän siitä asti aina on ollut, ja hän huokasi syvään.

Minä olin vakuutettu Ida-mamselin tällä kertaa varmaankin puraisseen maisteria, ei nenään, vaan ehkä rintaan, sillä rintaansa maisteri piteli, ja odotin vaan milloin säkkimies tulisi Ida-mamselia viemään. Ei mitään säkkimiestä tullutkaan, vaan kirkkoherra tuli vieraan kanssa, jolla oli se keltainen kaulapanta, ja Rouva Stiina Ida-mamselin kanssa. Ida-mamseli juoksi vieraan luo ja olisi tahtonut puraista häntäkin, vaan vieras puristi häntä niin kovasti rintaansa vasten, että purematta vieras silloin jäi.

Sitten seuraavana iltana tuli paljo muita vieraita ja sinun isäsi tuli myös. Sitten tuotiin minut teille, enkä Ida-mamselista muuta ole kuullut sen perästä, vaan veli-Rappe sanoi hänestä tulleen jonkunmoisen, joka: ei ole ristinä. Minun vakuutukseni on se, että Ida-mamseli tuona iltana puraisi maisteria, eikä mitään säkkimiestä tullut; ”hau, hau, hau”; se on sama kuin: se on totinen tosi.

Minä mietin: kummallista kuitenkin on tämän maailman meno, kun toinen saa puraistakin, eikä siitä sen kummempaa seuraa, vaan jos toinen yrittääkään sellaista tekemään, ei ole ainoastaan itsensä, vaan koko suvunkin perikato käsissä.

”Mitä sinä tuijottelet, etkö jo huomaa hänen olevan maisterin, eikä kirkkoherran”? kysyi Musti.

Minä nyykäytin päätäni myöntymykseni merkiksi ja Musti lausui itseensä tyytyväisenä: ”Siitä näet että olen yhtä viisas kuin vanhakin”, vaan silloin tuli piika Tiina meitä hakemaan kotiin. Minä kysyin häneltä: ”Mikä pappilan Ida-mamselista on tullut?”

”Everistinna”, vastasi Tiina, josta en tullut hullua viisaammaksi.


Lähde: Koitar: Savo-Karjalaisen Osakunnan albumi. III. 1880. G. W. Edlund, Helsinki.