Maanalaisten kaupunkien kansa

Maanalaisten kaupunkien kansa

Kirjoittanut tuntematon, nimimerkki E. W.


[s. 550]

Tässä kohtaa lähdetekstiä on kuva, jota ei ole lisätty.
Voit auttaa Wikiaineistoa lisäämällä kuvan.


Maanalaisten kaupunkien kansa.

Istuin paahteisena poutapäivänä luke­ massa Forelin kuuluisia muurahaistut­ kimuksia. Mutta alkoipa siinä jäseniä kummallisesti raukaisuttaa. Heittäydyin selälleni ja katselin korkealle taivaan sineen. Niin huimaavan korkea se oli, ja oma olemukseni sulautui niin pienen pieneksi sen rinnalla. Kuin huimauksen vallassa minun täytyi kääntää katse si­ vuun. Siinäpä äkkäsin silloin ruohos­ tossa pienellä kivenmukuralla muura­ haisen, joka seisoi takajaloillaan, viit­ toili ja piti leuoissaan suurta keltaista palloa. Oli totisesti aivan kuin se olisi tarjonnut minulle sitii, niin hullunkuri­ selta kuin se tuntuukin.

— Ehkäpä se on löytänyt hunajaa ja tarjoaa sitä minulle pyörtymislääk­ keenä, tuumin. Otin pallon sormeni päähän ja sujautin sen suuhuni. Se maistui äitelän omituiselta, mutta vai­ kutus tuntui silmänräpäyksessä koko ruumiissani. Näin saman muurahaisen kuin ennenkin, mutta nyt aivan inhi­ millisenä, ja oli kuin olisin voinut kat­ soa suoraan sen ajatuksiin ja ymmärtä­ nyt niitä.

[s. 550:2] — Olipa sinulla sentään sen verran älyä, se sanoi, — että söit parupurapal­ lon, joten voimme ymmärtää toisemme ja pääset kohoamaan meidän tasol­ lemme. — Olen kunnianarvoisa tiedetyö­ mies Mia-Kuru. ja tämä parupura on minun elämäntyöni tulos, jotta saisin kerrankin valaista teitä ihmisiä itsetie­ toisessa lyhytnäköisessä tyhmyydes­ sänne ja ylpeydessänne. Te pidätte omaa yhteiskuntajärjestystänne ja elä­ määnne luomakunnan suurimpana saa­ vutuksena.

— Kyllähän me aina olemme osanneet antaa arvon muurahaisten ahkeruudelle, sanoohan jo viisas Salomo...

— Kyllä kai, todella mairittelevan pintapuolista tunnustusta. Katselehan minua! Minä olen vain tällainen punai­ senruskea hevosmuurahainen. Mutta meitä on ympäri maailman hyvin monta eri lajia, ainakin 5000: mustia, punai­ sia, valkeita, harmaita ja keltaisia. On sellaisia, jotka tulevat männyn neulasen pituisiksi ja myös sellaisia, jotka ovat hiekkajyvän kokoisia. Mutta näet sen pian omin silmin. Älä vain arvostele [s. 551:1] meidän aistejamme omiesi mukaan. Eläintieteenne kuvailee meidän ruumiin­ rakenteemme ja tuntee sitä perin pin­ nallisesti, mutta mitä le tiedätte meidän särmiösilmistämme, jotka taittavat va­ loa aivan toisin kuin teidän ihmisten. Me näemme kaiken sangen paljon toi­ sessa valossa kuin te ja erotamme esim. ultraviolettisäteet, joita te ette voi nähdä. Kuuloaistimmekin on toisenlainen, [s. 551:2] ja me tajuamme sellaisia ääniaal­ toja, jotka ovat teidän korvillenne kä­ sittämättömiä. Meillä on oma keskus­ telutapamme, josta te olette paljon jäl­ jessä kielinenne. Me koskettelemme toi­ siamme tuntosarvillamme ja ajatukset siirtyvät siten toiseen. Hajuaistimme­ kin on tuntosarvissa. Ja vielä on meillä suuntavaisto, joka ohjaa meidät ko­ tiimme mistä tahansa. Silläkin on paik­ kansa tuntosarvissa. — No niin, tule, niin näet itse.

Mia-Kuru vei minut valtavaan muu­ rahaispesään tai paremmin sanoen -val­ takuntaan. Se oli ihmeellinen käytä­ vien, kerrosten, huoneitten ja varastoaittojen [s. 552:1] aittojen sokkelo. Kun hämmästelin hie­ man ymmällä sen rakennetta, selitti oppaani:

— Tämä saattaa kyllä pannu pään pyörälle, mutta itse asiassa on täällä kaikki hyvin harkitusti ja työnjakoa silmällä pitäen rakennettu. Äläkä suin­ kuun luule, että kaikilla heimolaisilla on samanlaiset asuinsijat. Ei, arkkiteh­ tuurimme on varsin monipuolinen. Mutta silmäilepä näitä huoneita. Täällä on kuningattaren huone. Kulje hiljaa, ettet häiritse Hänen Majesteettiaan.

Vilkaisin uteliaana huoneeseen ja näin suurikokoisen kuningattaren jaloittele­ van edestakaisin ja kulkiessaan — tiput­ televan munia lattialle. Äkkiä kiiruhti joukko työläisiä esiin, kokosi munat ja siirsi ne toiseen huoneeseen.

— Lastenkamariin, — sanoi Mia­ Kuru. — Seuratkaamme heitä.

Tulimme uuteen huoneeseen, ja siellä näimme mitä vilkkaimman puuhan käynnissä. Huoneessa vallitsi hyvä lämpö, ja taitavat hoitajat kääntelivät siellä munia kostuttaen niitä suussansa.

— Niitä ruokitaan tuolla tavoin, se­ litti Mia-Kuru.

Toisessa matalammassa kerroksessa oli toukkien tyyssija. Siellä olivat elämään heräävät muurahaisenalut iän mukaan luokkiin jaettuina, ja hoitajat syöttivät niitä kuin linnunpoikia. Kolmannessa kerroksessa taasen »imettäjät« huolehti­ vat koteloista ja lapsista harjaten ja puhdistellen niitä huolellisesti.

— Vähän niinkuin ihmisten keskuu­ dessakin, vai mitä? sanoi Mia-Kuru nauraa hihittäen. — Mutta tulehan edelleen.

Menimme kadulle ja jouduimme kes­ kelle suurta vilinää. Kaksinkertaisena virtana vaelsi työläisiä kaupunkiin ja kaupungista pois.

— Täytyy hankkia ruokavaroja, sanoi Mia-Kuru. — Vaikka me emme tar­ vitsekaan talvella mitään, koska ma­ kaamme silloin horroksissa, niinkuin teidän ihmistenkin pitäisi tehdä, vaatii [s. 552:2] elämä sentään kesälläkin paljon. Meillä onkin monta tärkeätä elinkeinoa: maan­ viljelys, karjanhoito...

Minulta lienee päässyt epäilyksen huu­ dahdus, koska oppaani hieman louk­ kaantui, mutta sitten vei hän minut ympyränmuotoiselle tasapinnalle, jossa kasvoi neulansilmäruohoa.

— Oivallista riissiä, sanoi Mia-Kuru — maistuu mainiolle. Mutta kentän puh­ distaminen ja rikkaruohojen poistami­ nen vaatii lujasti työtä. On eräs laji, Atta-muurahaiset, joka viljelee sieniä. He työskentelevät täysin tieteellisten menetelmien mukaan ja heidän herkku­ sienipuistikkonsa ovat täynnä ihanaa ravintoa.

Sitten jatkoimme matkaamme hyvin rakennetulle tielle, joka johti ylös pit­ kin puunrunkoa soikeaan tiiviiseen pe­ sään.

— Tämä on navetta, sanoi Mia-Kuru. Katselin ympärilleni ja näin pienten akkunani himmeässä valossa vihreitä, lihavia lehtikirvoja. Mia-Kuru meni erään lehmän luo ja kosketti sen vatsaa. Siitä kihosi heti pinnalle pieni pisara, jonka oppaani kohteliaasti tarjosi mi­ nulle.

— Todellista herkkua, vai mitä, sanoi hän. — Tämä navetta on Lasius-muura­ haisten rakentama. Kun he vain huo­ maavat jossakin puussa tai pensaassa kirvoja, sulkevat he ne tällaisiin maasta tai pahvimassasta tehtyihin suppiloihin.

Aloin olla täynnä ihmetystä ja lau­ suin julki tunnustukseni suurenmoisen työn johdosta.

— Niin, muurahaiset ovat älykästä vä­ keä, sanoi Mia-Kuru. — Meidän aivom­ me ovatkin yksi kahdessadaskahdeksas­ kymmenesosa koko ruumiistamme, kun turilaan aivot eivät ole muuta kuin yksi kolmastuhannesosa.

Hymyilin hieman oppaani pienelle itseylvästelylle. Mutta hän ei sitä huo­ mannut, sillä alhaalla kuulimme outoa surinaa ja koko kaupunki näytti yht’­ äkkiä joutuvan kuohuksiin.

[s. 553:1] – Mitä on tekeillä? kysyin levotto­ mana. Onko sota tai vallankumous puhjennut?

Mia-Kuru pysähdytti erään pesästä kiireesti poistuvan sotilaan ja keskus­ teli tuntosarvikielellään hänen kanssaan. Sillen hän kääntyi puoleeni.

— Suuri hääretki tässä vain on ky­ seessä. Kaikki siivekkäät ovat saaneet jokavuotisen kuumeensa. Pian saat nähdä heidän kohoavan avaruuteen.

Tuskin hän oli sen sanonut, kun ku­ ningattaret ja koirasritarit tulvahtivat pesän pinnalle ja yks kaks lehahtivat lentoon kohoten korkealle sinisyyksiin.

— Sinne ne nyt menivät kuhertele­ maan, sanoi Mia-Kuru. — Me työläiset emme koskaan saa sellaista osaksemme, mutta meidän elämämme on sensijaan paljon varmempaa ja vakavampaa.

— Kuinka niin? kysyin.

— Katsos, tuo lyhyt ilo päättyy useim­ mille kuolemaan. He ovat syntyneet kuninkaiksi ja kuningattariksi, he saa­ vat kohota ylös korkeuksiin, mutta jo tänä iltana ritarit putoavat kuolleina maahan.

— Entä kuningattaret, kuinka heidän käy?

— He perustavat uusia yhteiskuntia. He laskeutuvat jonnekin kauas maahan ja laskevat siellä munansa. Pian näytän sinulle uuden yhdyskunnan rakentamisen.

— Mutta kuinka käy kotikaupungin ilman kuningatarta?

— No, ainahan joku niistä jää jäljelle. Ja pahimmassa tapauksessa — Mia-Kuru irvisteli hieman kyynillisesti — me pu­ raisemme joltakin siivet poikki, niin että hiineu täytyy jäädä paikoilleen. Sillä vaikka täällä on Luonnon mää­ räämä kastijako, niin lopullakin sen­ tään työläisten valtava joukko täällä pi­ tää kaikesta huolen.

Tämän jälkeen tulimme erilaisille ra­ kennustyömaille. Siinä olivat muura­ haiset vuoroin kuljetustyöläisinä, kaivos­ miehinä ja katonlaskijoina. He kuljet­ tivat itseään paljon suurempia kiviä, [s. 553:2] neulasia y.m. rakennustarvikkeita. Jau­ hamalla kasvisaineita suussansa muodos­ tivat he muurauslaastia. Taitavasti he kiersivät esteet, pakottivat ruohot taipu­ maan katon halkeamien peitteeksi, pys­ tyttivät pilareita ja saleja.

— Onpa teillä voimaa, sanoin ihaile­ vasti.

Mia-Kuru hymyili filosofisesti.

— Luonnossa vallitsee laki, jonka mu­ kaan lihasten voima heikkenee kään­ täen verrannollisesti kokoon. Itse asi­ assa on muurahainen suhteellisesti kat­ soen kaksikymmentä kertaa teidän he­ vostanne voimakkaampi. Meidän keko­ kaupunkimme on suhteellisesti 84 ker­ taa korkeampi teidän Egyptin pyrami­ dejanne. Ja maan allahan on vielä suuremmat rakennukset.

— Niin se on, sanoin niin kunnioitta­ valla äänellä, että Mia-Kuru innostui entistäkin enemmän.

— Eikä tämä ole vielä mitään, virk­ koi hän silmät loistaen. On pesiä, joit­ ten katto on laskettu kivillä, jotka ovat liimatut yhteen kuin tiilet. Eri lajit ai­ van kilpailevat suunnitelmiensa suur­ piirteisyydessä ja rohkeudessa.

Äkkiä alkoi jälleen kuulua vilkasta liikettä. Kiihtyneen näköisiä sotilaita kiiruhti ohitsemme ja vähän ajan ku­ luttua näytti siltä, kuin koko pesä vyö­ ryisi esiin.

— Onko siis sota taas syttynyt, San-Koo? kysyi Mia-Kuru vanhalta työläi­ seltä.

— On! sanoi San-Koo lyhyesti.

— Taivas varjelkoon! päivitteli Mia­ Kuru. — Taas sota!

— Muutamat Akiraa-heimon sotilaat tulivat rajamme ylitse, kertoi San-Koo.

— He saivat ansaitun palkkansa, mutta nyt on koko Akiraa kostoretkellä. Tul­ kaa katselemaan taistelua. Minä olen niin vanha, etten enää jaksa olla mu­ kana, mutta nähdä haluan kuitenkin.

Seurasin heitä pelon ja uteliaisuuden valtaamana. Metsän reunaan tultuamme levisi eteemme valtava näky: kaksi taistelevaa [s. 554:1] armeijaa hirveässä temmellyk­ sessä. Kuolleita ja kuolevia lojui maassa, ja leukojen naksahtelut ja tun­ tosarvien helinä täyttivät ilman.

Tässä kohtaa lähdetekstiä on kuva, jota ei ole lisätty.
Voit auttaa Wikiaineistoa lisäämällä kuvan.


— Tällaista se on, sanoi Mia-Kuru va­ littavalla äänellä. — Tähän asti olet nähnyt vain kaunista keskuudessamme, mutta ihanteellinen kuori pettää niin teidän kuin meidänkin keskuudessamme.

San-Koo huudahti ja juoksi erään so­ tilaan luokse, joka reuhtoi ja temmelsi kuin hullu omien tovereittensa keskuu­ dessa. San-Koo sai hänet allensa ja rau­ hoitti häntä parhaansa mukaan.

— Poikani Si-Raa, huusi hän hänen korvaansa, — sinä olet ystävien etkä vihollisten joukossa.

Mia-Kuru käänsi pois päänsä.

— Tuollaiseen so sota vie. Ennen niin järkevä Si-Raa on tullut mielipuoleksi.

Me lähdimme vihdoin masentuneina pois. Mutta vasta auringon laskettua palasivat sotilaat. He olivat voittaneet ja heillä oli paljon vankeja mukanaan. Mia-Kuru kuiskasi korvaani:

— Emme mene voittojuhlaan! Ei mi­ kään ole inhoittavämpaa kuin sellaiset tilaisuudet. Siellä kidutetaan vangit mitä hirveimmällä tavalla kuoliaaksi. Et voi kuvitellakaan kaameampaa.

Hiljaa kävellessämme eteenpäin tu­ limme taas taistelukentälle, joka nyt le­ päsi autiona ja hiljaisena satoine ruu­ miineen. Katselimme molemmat sitä äänettöminä, ja mieleeni hiipi väkisin­ kin ajatus, että olivatkohan meidän ihmisten [s. 554:2] sodat itse asiassa sen järkeväm­ piä kuin nämäkään kauhistuttavat näy­ tännöt. Mutta täällä ei ollut edes Pu­ naista Ristiä ja sanitäärejä ruumiita ja haavoittuneita korjaamassa.

Silloin kuulin pientä ritinää, ja hämä­ ryydestä solui hiljalleen kentälle tumma jono pieniä muurahaisia, jotka ryhtyivät askartelemaan ruumiitten ääressä.

Kosketin kädelläni toveriani

— Ambulanssi on tullut, sanoin vaikka myöhään.

Mia-Kuru säpsähti ja teki kauhistu­ neen eleen tuntosarvillaan.

— Kaikki taivaat meitä armahtakoot! sanoi hän käheällä äänellä. — Ne ovat myrmicoita.

— Myrmicoita, mitä ne ovat?

— Maailman hurjimpia shakaaleja, ruumiinryöstäjiä, haavoittuneitten sur­ maajia! Haa, kuuletko?

Pimeydestä kuului säännöllinen ja yk­ sitoikkoinen luitten narskahtelu. Pikku hirviöt siellä tekivät puhdasta jälkeä.

— Me kaipaamme jotakin hupaista kaiken tämän kauheuden jälkeen, sanoi Mia-Kuru järkyttyneenä. — Minä näy­ tän sinulle nyt erään koomillisen muu­ rahaislajin, hunajamuurahaiset. Niin, taikka oikeastaan tragikoomillisen, sillä heidän elämänsä taakse kätkeytyy itse asiassa kammottava kuva suuresta rap­ peutumisesta ja henkisestii alennus­ tilasta.

Tulimme pitkään käytävään, ja sen seinää vasten näin nojaamassa omitui­ sia elukoita, joitten melkein koko ruu­ mis oli valkeana, muodottomana pallona.

— Ovatko nämä muka muurahaisia? kysyin hämmästyneenä.

— St, varoitti Mia-Kuru, — älä puhu niin kovaa, he voivat helposti loukkaan­ tua, nuo möhömahat.

Eräs hunajamuurahainen käänsi pään­ sä meitä kohti niin uteliaana, että me­ netti tasapainonsa ja putosi selälleen lattialle. Siellä se potki hullunkurisen näköisenä, kunnes pari tavallisen näköistä [s. 555:1] muurahaista tuli esiin ja auttoi sen pystyyn.

Me emme olleet voineet pidättää nau­ ruamme, ja sen vuoksi tuo mahtava herra karjui loukkaantuneena:

— Si, aja nuo tungettelijat pellolle! Me livistimme tiehemme.

— Kas tuollaiseksi tekee liika ylelli­ syys muurahaisen, sanoi Mia-Karu hal­ veksivasti. — Ainoastaan heidän esi-isiensä hankkimien orjien avulla he py­ syvät pystyssä. Heidän takaruumiinsa on turvonnut hunajasta niin, etteivät he voi kävellä.

— Ovatpa nuo orjat uskollisia, sanoin minä. — Hehän voisivat koska tahansa purra herransa kuoliaiksi ja vapauttaa itsensä, mutta se ei näytä johtuvan hei­ dän mieleensäkään.

— He luulevat sen kuuluvan maail­ manjärjestykseen, sanoi Mia-Kuru. — Heidät on jo muna-asteella ryöstetty pesistään ja kasvatettu orjuuteen. He eivät tiedä mistään muusta. Varsinkin ’Erictonit’ ovat pahoja ahdistelemaan rauhallisia pesiä. Se on oikea barbaari­ joukko. Mutta kyllä heidän vielä käy orjia otettuaan yhtä huonosti kuin ’Poly­ ergin’. Se on niin veltostunut, ettei enää jaksa edes pureskella ruokaansa, vaan on orjien jauhettava se leuoissansa ja työnnettävä isäntänsä kurkusta alas.

Kun palasimme keskikaupungille, ta­ pasimme koko yhteiskunnan surun val­ lassa. Kuusi vahvaa työmiestä kantoi kuolleen hallitsijan ruumista hellä­ varoen koko kansan kunnioittavana seu­ ratessa. Menimme mukaan ja katselim­ me, kuinka suuri hautakumpu luotiin [s. 555:2] ruumiin peitoksi. Mia-Kuru pyyhki kyyneleitä silmistään ja sanoi:

— Hän oli hyvä kuningatar ja muni enemmän munia kuin kukaan edellinen hallitsija.

— Muurahainen on varmasti ainoa olento, ihmistä lukuunottamatta, joka hautaa kuolleensa, sanoin minä miet­ tiväisenä.

— Niin, täällä me kaikki saamme vii­ meisen leposijamme, lausui oppaani, — kukin yhteiskunnallisen asemansa ja elämäntyönsä mukaisen haudan.

Hän katseli niin alakuloisena ja väsy­ neenä säännöllisissä riveissä olevia pie­ niä hautakumpuja, että minä ajattelin hienotunteisena poistua. Mia-Kuru tah­ toi vielä minua lähtemään kaupunkiin »ilojuhliin«, kuten hän sanoi. Hän oli kuullut, että rauha oli solmittu Akiraan kanssa, ja odotti nyt riemujuhlia.

Ja se olikin todella katsomisen ar­ voista. Kaikki työläiset olivat puhdista­ neet itsensä savesta ja pölystä, ja iloi­ nen mieliala vallitsi. Hupaisia paini­ kilpailuja katsellessa he unohtival päi­ vän uupumattoman aherruksen vaivat.

– – –

Minusta tuntui kaikki tuo unelta ja uskomattomalta kuvittelulta ja luulinpa tosiaankin jälkeenpäin ihmisten ilmoille tultuani torkkuneeni kotimäellä pouta­ päivän paahteessa. Mutta jälkeenpäin lukiessani Fabren, Huberin, Lespes'n, Lubbockin ja Cookin muurahaistutki­ muksista, huomasin, että kaikki, mitä kelpo Mia-Kuru oli minulle näyttänyt, oli todella olemassa todellisena ja satua ihmeellisempänä.

E. W.

Lähde: E. W.: Maanalaisten kaupunkien kansa. Nuori Voima, 1924, nro 19, s. 550–555. Kansalliskirjasto.