Maan povesta pulpahti puronen
| 1. Maan povesta pulpahti puronen. Kirjoittanut Antti Rytkönen |
- Maan povesta pulpahti puronen
- hän kirkasna katseli taivaallen:
- ”Ah kuinka on kaunis elon tie!
- Mut matkani minne, minne se vie?”
- Oli koivuja purosen partahalla
- ja kukkarantoja kaikkialla,
- ja välin nuokkui nuorta viljaa,
- ja puro se riensi niin riemuin hiljaa.
- Ja välin rannalla kasvoi kuusi
- ja välin hongat ne huminoivat,
- ja eessä siinti jo seutu uusi
- ja kaukaa vuoret varjoja loivat.
- Ja vuoristoissa
- ja laaksoloissa
- niin sadoin kielin ne laulut soivat.
- Kun päivä paisteli lämpimästi
- ja kevät kukkia herätti,
- niin laulut helkkyvät heleästi
- ne elon onnea ylisti.
- Kun päivä piilihe varjoon vuoren
- ja kuuset kattoivat puron nuoren,
- hän kuuli kuusien kuiskivan
- suuruutta taivahan Jumalan.
- Ja Luojan kirkkaassa kesäyössä
- ja syksyn synkässä tähtivyössä
- ja kumotellessa illan kuun
- ja huminoidessa honkapuun
- hän kuuli kuin koko taivas, maa
- ylisti rakkauden Jumalaa.
- Ja puro pulpahti riemuiten:
- ”Sä luoja olethan kaikkien.”
- Ja ilon tyynen hän rintaan sai:
- ”Sä munkin kulkuni ohjaat kai.”
- Vaan joutui jo kuivaa kangasta
- ja tietä niin valotonta,
- ja hän kuivui kesken matkaansa –
- näin vierryt on virtaa monta. –
- Ja keskellä kevättoiveitaan
- hän jälleen painui povehen maan.
- Ja kaiho katkera kaikki voitti,
- niin raskahasti se tuuli henki,
- ja murhelauluja linnut soitti
- ja kyynel kostutti kukkasenki,
- ja itkivät rannan koivut nuoret
- ja surren nuokkui kukkakuusi,
- ja kyynelhelmistä välkkyi vuoret
- ja surren aukeni aamu uusi.
Lähde: Rytkönen, Antti 1900: Lauluja. Helsinki.