Maamme kirja: 87. Mestari-ampuja Martti Kitunen
| 86. Hämäläisistä | 87. Mestari-ampuja Martti Kitunen. Maamme kirja Kirjoittanut Zacharias Topelius |
88. Suomenmaan ruotsalaisista asukkaista |
Suomalaiset ovat aina pitäneet miehen työnä tappaa väkeviä petoja. Siksi ovat he pitäneet karhua suuressa kunniassa, niinkuin ainakin arvollista vastustajata, ja kun karhu kaadetaan, on metsästäjillä tapana viettää komeasti hänen peijaisiaan. Kuollutta karhua tervehdittiin vanhoissa lauluissa hellimmillä lempinimillä: metsän-kulta ja hopea, metsän-omena, metsän kaunis mesikämmen. Ja metsästäjät lauloivat pidoissa hänen syntyänsä, hänen urotöitänsä ja kunniallista kuolemaansa.
Kitusen maalla Wirtaassa, Pohjanmaan rajalla, oli eräällä talonpojalla kuusi poikaa. Viisi oli isoa ja voimakasta, jonka vuoksi ne seurasivat isäänsä työssä, mutta vanhin, jonka nimi oli Martti, oli lapsena pieni ja heikko. Hän sai olla omassa vallassaan, kulkea pyssy olalla metsässä ja ampua metsoja, teeriä ja pyitä, joita muut mielellään söivät. Tästä tottui Martti sukkelaksi, tarkkasilmäiseksi, vakavakätiseksi ja rohkeamieliseksi pyssymieheksi. Eräänä aamuna myöhään syksyllä, kun hän oli kuudentoista vuotias, kohtasi hän yhtäkkiä isän karhun polulla metsässä. Talviunelias karhu, joka ei ollenkaan pitänyt hoikkaa poikaa kunniassa, tuli karjuen kahdella jalalla häntä vastaan, juurikuin hän olisi mielinyt sanoa: pois tieltä poika-kääpiö. Tämä Marttia vihastutti. Hän ojensi tarkan luotipyssynsä, ja pysyy paukahti, – karhu hyppäsi, sydämessä haavoitettuna, kyllä kolme kyynärätä korkealle hirmuisesti karjuen, joka perästä hän kaatui kuolleena maahan. Nyt vasta peljästyi Martti ja kiipesi ylös puuhun; mutta karhu makasi siinä, mihin hän oli kaatunut, ja hengästyksissään juoksi poika taloon ilmoittamaan tapausta. Siellä ei tahtonut ensin kukaan uskoa häntä; kuitenkin sai hän isänsä hevosen ja reen. Suurella vaivalla vedätti hän raskaan otuksen metsästä kotiin, ja siitä päivästä asti kutsuttiin pientä Marttia ”urholliseksi pojaksi”.
Martti Kitunen tuli kohta siitä kuuluisaksi, että hän oli mestari-ampuja ja paras pyssyseppä kotitienoillaan. Hänen metsästyskeinoistaan tulisi kokonainen kirja. Kerran hiihti hän metsoin ampumakeinolla aina Keuruulle asti ja kuuli, että siellä Liukon korvessa oli karhuja. Oli maaliskuu. Martti otti kanssansa kaksi kumppania, ja eräs ukko oli oppaana. Mutta tie oli pitkä, ukko väsyi, kääntyi takasi ja nauroi sellaisille hupsuille, jotka ottivat nähdäkseen tarpeetonta vaivaa. Ei pitkältä tästä tulivat nämä kolme pyssymiestä karhun pesälle ja näkivät kolme aika isoa kontiota maata mötköttävän siinä. Heti pidettiin sotaneuvoa: jokainen mies otti karhun osalleen. Martti ampui yhden ja vielä seitsemän poikaa, kumppanit kaatoivat ne toiset, ja toisena päivänä vedettiin kymmenen kuollutta karhua Liukon taloon. Nytpä ei ukko enää nauranutkaan; hänen piti nyt täydellä todella Kitusen tietäjänä.
Karhu tavasti usein tervehtimään talonpoikain halmeita ja syömään niissä kypsyvää ruista. Martti tahtoi mielellään nähdä tätä karhun keinoa ja kiipesi eräänä kesä-iltana ylös pitkään petäjään halmeen vieressä. Karhu tulikin tapansa mukaan, nuuski ensin varovasti ympäriinsä, mutta ei löytänyt luulonalaisia jälkiä ja meni rukiin keskelle. Martti laskeusi alas puusta, hiipi hiljaa karhun jälessä ja lähätti kaksi kuulaa karhun selkään. Karjuen hyppäsi karhu ylös, Martti heittäysi maahan pitkäkseen, kontio juoksi hänen ylitsensä ilman pysähtymättä. Seuraavana päivänä löydettiin kontia pahasti haavoitettuna metsässä ja tuli pyytäjän saaliiksi.
Martti Kitunen ampui karhuja myös lavalta. Sellainen rakennetaan metsään likelle sitä paikkaa, jossa karhu on kaatanut jonkun lehmän, sillä kontio tulee mielellään kolmantena yönä takasi syömään paistiaan useina atrioina. Silloin asettaupi kaksi pyssymiestä vahtiin lavalle, kun kolmas kävelee pois tervapohjaisilla kengillä. Sillä karhu on niin viisas, että hän pitää luuloa kaikista askelista, jotka tulevat paikalle, mutta kun hän näkee muista askeleita menevän pois paikalta, luulee hän olevansa vaaratta. Ja sitte saapi hän kohta luotia turkkiinsa. Muutoin kantaa hän kuolleen lehmän suohon, kaivaa kuopan ja talleltaa paistinsa toiseen kertaan suossa.
Sota karhuja vastaan ei ollut suuritta vaarittaan, ja kolme kertaa haavoitettiin Kitunen pahasti. Ensimmäisellä kerralla löi karhu hänen kumoon lumihankeen ja puri häntä päähän, siksi että Kitunen sai veitsensä laukustaan ja surmasi sillä vihollisensa. Toisella kerralla kiipesi hän ylös puuhun, mutta karhu veti häntä jalasta ja pureskeli hänen jalkojansa. Siinä putosi Kitunen suoraan karhun selkään, tarttui turkkiin ja karjasi: marssi! Tästä säikähti karhu niin, että hän laukkasi ratsastajansa kanssa metsään, mutta Kitunen hyppäsi selästä maahan, ja muutamain hetkien perästä kaatui karhu veljein kuulista. Kolmannella kerralla ei ottanut Kitusen pyssy tulta, kun karhu hyökkäsi ulos pesästään. Kitunen löi häntä pyssyn perällä korvalle, mutta kun tästä ei ollut apua, pistä hän oikean kätensä karhun avonaiseen kurkkuun. Karhu puri käden pahaksi, mutta hätäytyi ja toiset pyytäjät ampuivat hänen.
Martti Kitunen ampui 74 vuoden vanhana viimeisen karhunsa Laukkaassa. Hän oli silloin kaatanut yhteensä 198 täysikasvuista karhua, paitsi niin monta karhunpoikaa, ettei hän niiden lukuakaan muistanut. Nyt jo niin vanhana, ettei hän enään nähnyt tarkkaan tähdätä, eli hän vielä 11 vuotta maanviljelijänä ja kalastajana hyvällä maatilallaan Wirtaassa ja kuoli vuonna 1833, liki 86 vuoden vanhana. Tämä mainio mestari-ampuja oli lempeäluontoinen, ilomielinen ja jumalinen mies, erinomaisen kohtuullinen ja työhön ahkera, kaikkien suosittu, jotka hänen tunsivat. Hän oli elänyt onnellisena 60 vuotta vaimonsa kanssa ja kiikutteli lastensa lastenlapsia juurikuin karhunpoikia polvillaan.
Kuva osottaa karhun pyytöä talvella. Koira on ajanut kaksi karhua pesästä, joka on oikealla puolella, ja toinen hyökäsee pyytäjäin päälle. Tässä tarvitaan ne omaisuudet, jotka tekivät Martti Kitusen mainioksi: tarkka silmä, vakaa käsi ja rohkea mieli.