Maamme kirja: 47. Kulovalkea
| 46. Metsä | 47. Kulovalkea. Maamme kirja Kirjoittanut Zacharias Topelius |
48. Pellosta ja niitystä |
Sydänkesä on kirkas ja lämmin. Kauan on ollut alinomaista auringonpaistetta, ei vähääkään sadetta, tuskin pilveä sinisellä taivaalla. Ilma on tyynenä ja hämäränä autereesta, maa on juurikuin kuivuuden polttama. Ruoho on kellastunut, ohrapellot lakastuvat, ojat kuivavat, karjaa vaivaa jano ja se tapaa metsässä ainoastaan rapakkolammikon täynnä matoja.
Juna talonpoikia kulkee hiljoilleen maantietä. On puolenpäivän aika. He päättävät levähtää, päästävät hevosensa valjaista ja antavat niiden syödä. Itse asettuvat he tien viereen ja virittävät tulen keittääksensä potaateja. He syövät, nukkuvat tiiman ja pitkittävät matkaansa, siirrettyään tulikekäleet syrjään. Ei ole vettä ojassa tulta sammuttaa, ja jos olisikin, niin tuskinpa ottaisivat matkustajat nähdäksensä vaivaa ammentaa sitä kekäleille.
Vähän aikaa on hiljaisuus. Tuleepa tuulenhenki ja käypi puoleksi sammuneesen hiillokseen. Tämä alkaa hehkua, pienoinen liekki leimuaa ja sytyttää kuivan ruohon tien vieressä. Liekki levenee tuulessa ja pääsee kuiviin sammaliin metsän laidassa. Siinä on kukkula, Liekki nousee metsäistä mäen rinnettä ylös, juurikuin luikerteleva kaitainen, tulinen kieli sammalissa palavan leveämmän kiilan etupäässä.
Jo näkyvät matkustajan kärryt tiellä. Eräs ylioppilas ajaa hiljaista juoksua sivutse. Hän näkee tulen metsäisen mäen rinteessä, laskeupi alas sammuttamaan. Hän onnistuu yhdessä paikassa; mutta liekki leimahtaa ylös toisessa kohti. Hän nousee taas kärryihin, lyöpi hevosta ja ajaa täyttä vauhtia likimmäiseen taloon.
Asukkaat ovat poissa niityllä. Ylioppilas kiiruhtaa sinne ja antaa tiedon uhkaavasta vaarasta. Naiset nojauvat haravataan vasten ja katselevat uteliaina ylioppilaan lakissa olevaa lyyryä. Miehet hiovat viikatteitaan. Yhdelläkään ei ole tarpeetonta kiirettä, ja ylioppilas, turhaan kehoitettuaan heitä joutumaan metsään, jättää heidät ja pitkittää matkaansa.
Sillä välillä on se kaitainen, tulinen kieli pääsnyt kanervikkoon ja sitte katajapensaasen. Tämä leimahtaa tuleen ja sytyttää kokonaisen katajiston palamaan. Savu tulee paksummaksi, säkenet lentelevät, kuusien maahan riippuvat, tuuheat lehvät syttyvät tuleen. Jopa nousee suuria leimuavia ja rätiseviä tulipatsaita toinen toisensa vierestä ylös, ja tulenliekit levenevät hirmuisella vauhdilla. Tulen kuumuudessa syntyy enenevä tuuli, joka heti levittää tupruavia savupilviä ja suitsuavia säkenepyörteitä ympäri tätä hävityksen alaista metsää.
Vielä viipyy väki niityllä: niillä on hyvää aikaa, ne ovat tottuneet polttamaan kaskea metsässä. Mutta savupilvet tulevat yhäti tiheämmiksi, ja jo leimuaa ylös korkea ja kirkas liekki: – vasta täytetty heinälato on tulessa. Nyt tulee kiire niityllä, sanaa viedään naapureille, kaikki väli taloista ja kylistä kokoupi vähitellen kirvesten ja lapioiden kanssa palavan metsän ympärille. Mutta nyt on se liian myöhään: turhaan hakataan laajalta puita ja luodaan leveitä ojia esteeksi laajenevalle tulelle. Se kohtaa uhalla kaikkia vastuksia, se nielee kaikki edestään, karjakartanot, ladot, ruispellot, riihet, yksinäiset metsätorpat ja peninkulmittain kauniita, tuuheoita, monen tuhannen markan raha-arvoisia metsiä. Voimattomina ja väsyneinä täytyi paikkakunnan asukasten katsella hävitystä siihen asti, kuin toivottu sade teki lopun tälle suurelle hyökyvälle tuli- ja savumerelle.
Useita viikkoja pitkittää kuitenkin tuli kytöen puoleksi-lahonneiden kantojen alla ja sitä täytyy vahdata yötä ja päivää. Tulen työn loputtua on kaikesta tästä äsköiseen aikaan ihanasta metsästä ainoastaan suuri, musta erämaa jälellä, jossa korkeat hongar korventuneina kohottavat uhkeat latvansa nokisten vuoren kallioiden ylitse. Taas matkustaa ylioppilas tietä sivutse. Hän kulkee nyt hävitetyn maan läpitse; siinä on hiilikaasua (häkää) ilmassa, tuhka peittää kauniin metsikkomäen, ja palaneet puunrungot, juurikuin kummitukset, ojentelevat mustia oksiaan illanhämärässä.