Maamme kirja: 31. Saima
| 30. Päijänteen vesistö | 31. Saima. Maamme kirja Kirjoittanut Zacharias Topelius |
32. Punkaharju |
Laajalle itä-Suomen laksoissa levittää Saima sinerviä vesiään. Siinä ei ole ainoatakaan itsenäistä järveä, niin kuin Laatokka, tahi Inari, tahi Oulunjärvi on. Saimaksi eli Enovedeksi kutsutaan suuria välkkyviä vedenpintoja, jotka pohjapuolella Suomenlahtea ottavat vastaan pitkän rivin järviä, selkiä, lahtia ja salmia. Kaikki nämä avarat vedet ovat yhdistyksessä ja virtoavat etelään päin, toinen toiseensa, siksikuin ne viimmein juoksevat suurena ja väkevänä Vuoksen-virtana Laatokkaan.
Nyt on viitoitettuna kulkuväyliä veneille, kaljaaseille ja höyryaluksille näissä pitkissä, kiertelevissä vesissä. Purjehditaan siis järvenselästä toiseen, monta peninkulmaa eteenpäin, lukemattomien saarien, niemien, kannasten ja vaihettelevien rantojen sivutse, juurikuin saaristossa merenrannikolla. Saimassa näkee kyllä maan joka suunnalla, mutta suurilla selillä näkyy maa kaukana sinertävänä. Vesi on niin kirkasta, että selvällä ja tyynellä ilmalla näkee pohjan melkeen syvälle. Ja tässä kuultavassa vedessä kuvastelee taivas niin puhtaana, pienet, valkoiset pilvet kulkevat juurikuin kuuhkuiset veden syvyydessä. Kun kesällä on lämmin, näyttävät järvet tummansinisiltä. Kukkuloilta nousee siellä ja täällä leveitä savupatsaita taivasta kohti: ne ovat kuusien varjossa olevain tupain savuja. Toisella suunnalla lepää hieno pilvenhöyry metsän latvoissa: se on mäkirinteessä olevan kaskimaan savu. Näiden keveöiden savupilvien päälle laskeupi vesihöyryjä lempimässä ilmassa, ja ne synnyttävät hienon savun, joka kutsutaan autereeksi. Ja auer lepää hienoinna läpinäkyvänä verhona kukkuloiden, rantojen ja vesien päällä; tämä panee kaikki näkymään niin pehmeältä, kuin se olisi pumpuliin käärittynä. Siinä levenevät suuret, kauniit, tummansiniset vedet loistavina kuvastimina, asetettuina läpinäkyviksi verhottujen tummien raamien sisälle; ja tämä on niin kaunista, että tuskin koko luonnossa kauniimpata löytyy.
Eivät kaikki vedet ole niin ihanasti tummansinisiä ja niin suloisia matkustajan silmille. Vesi ei ole yhtä läpikuultavaa kaikissa, ja ilma ei anna samaa suloa kaikissa tienoissa kesällä. Mutta joka on kerran nähnyt Saiman, tahi Näsijärven, tahi Mallasveden, tahi Roineen, tahi muut sellaiset sinivedet – sillä sellaisia löytyy lukemattoman paljo, – hän ei saata koskaan unhottaa sellaista näköä. Se menee sydämehen, ja täytyyhän ihmisen kiittää kaiken hyvän Luojaa, joka valmisti hänelle niin ihanan asunnon maan päällä. Vaikka kaikkea tätä kauneutta kestää aivan vähän aikaa; – ehkä Jumala vaihteluttaa kaikkea, missä elo on, viheriöitsemisessä ja lakastumisessa, ettei ihminen rakastuisi maahan ja unhottaisi kotiansa taivaassa; – niin talleltaa hän kuitenkin aina hyvän ja rakkaan muiston niin suloisesta ihanuudesta. Syksy tulee, rannat kellastuvat,Saima käypi valkeissa aalloissa myrskyn edessä. Jonkun ajan perästä on kaikki jäässä, lumi painaa kuusen lehviä ja sininen vesi on valkeana jäänä. Mutta havumetsät seisovat vielä viheriöinä, juurikuin toivona kuoleman keskellä, ja matkustaja turkissaan katsoo suurelle valkoiselle jääselälle ja kuuntelee, eikö hän kohta kuulisi ensimmäisen leivojen laulavan. Hän ajattelee kevättä, kun Saima on jälleen sinisenä, kun sen kuvastava pinta on jälleen kiilloitettuna ja raami ympärillä on jälleen pehmeänä hienosta hämärtävästä verhosta, joka riippuu kuusien latvoissa...