Maamme kirja: 197. Runoilijat ja taiteilijat

197. Runoilijat ja taiteilijat
Maamme kirja
Kirjoittanut Zacharias Topelius


On jo edellä sanottu, että kaunotaiteet, jotka ilahuttavat ja jalostavat ihmiselämää, ovat viimeisenä asteena jokaisen kansan kehityksessä ja osoittavat sen kukoistusta. Niillä on sama ihmeellinen voima sulattaa jäitä kuin keväisellä auringonpaisteella. Kovimmankin sydämen täytyy niiden tenhosta heltyä. Kun "Maamme" ensimmäisen kerran laulettiin kevätkentällä Helsingin ulkopuolella 13 päivänä toukokuuta vuonna 1848, oli koko suuri kenttä täpösen täynnä väkeä, ja tuntui, kuin olisi laulu tunkeutunut läpi tuhansien sydänten. Silloin nähtiin kyyneleitä monen silmissä, tuntemattomat ihmiset puristivat toistensa kättä, ja laulu loihti ilmi isänmaan suuruuden ja kauneuden.

Runeberg on runoillut "Maamme"-laulun; Pacius on sepittänyt siihen sävelen. Professori Johan Ludvig Runeberg syntyi Pietarsaaren kaupungissa v. 1804, oli jonkin aikaa opettajana yliopistossa, mutta muutti sitten Porvooseen kreikankielen opettajaksi. Hän oli kasvanut siihen aikaan, jolloin Franzénin laulut vielä olivat kaikkien huulilla, ja runoili alussa Franzénin tapaan luonnon kauneudesta. Mutta Runeberg oli kuvanveistäjäksi luotu, vaikkei hän koskaan saanut oppia tätä taidetta. Hänen lauluissaan ja kertomuksissaan astui pian ihmiskuvia näkyviin, niin varmapiirteisiä, kuin olisivat ne olleet kreikkalaisesta marmorista veistetyt. Ne kuvasivat Suomen kansaa sen metsissä, kotitaloissa, pappiloissa ja herraskartanoissa maalla; ne olivat eloisia, raikkaita, voimakkaita ja iloisia kuvia, joissa ei kerjäläistäkään unhotettu. Sitten hän runoili Kreikanmaan ja Skandinavian muinaisista kuninkaista, venäläisestä orjatytöstä Katariina II:n ajalta, ja viimein Vänrikki Stoolin tarinat. Mutta lopuksi hän ryhtyi korkeimpaan ja vaikeimpaan kaikesta runoilusta, siihen, joka vaatii suurinta itsensäkieltämistä, nimittäin virsien sepittämiseen. Ja tässä työssä hänen henkensä ikäänkuin valmistui niihin koettelemuksiin, joita Jumala lähettää valituillensa maan päällä. Runeberg oli alkanut halpana ja huomaamattomana köyhyyden kanssa taistellen; mutta kun hänen päänsä oli harmaantunut ja hänen hervoton kätensä ei enää voinut kirjoittaa, ei ollut yksikään kuningas enemmän kunnioitettu kuin hän, ja niinkuin muinaisajan patriarkalle osoittivat hänelle kunnioitustaan kaikki pohjoismaiden kansat hänen 70:ntenä syntymäpäivänään. Hän kuoli 6 p:nä toukokuuta v. 1877, 73:n vuoden ikäisenä. Toukokuussa 1885 Suomen kansa pystytti tälle suurimmalle runoilijalleen keskelle Helsinkiä kauniin muistopatsaan, jonka on muovaillut runoilijan oma poika, kuvanveistäjä Valter Runeberg.

Runebergin kirjallisessa tuotannossa on Suomen ruotsinkielinen runous - ruotsinkielinen runous, jossa sykkii suomalainen sydän - kohonnut korkeimmilleen. Poissa on runoilija Lauri Stenbäck, jonka taisteleva henki etsi ja vihdoin löysi rauhan hänen virsistään. Poissa on nuori, rikaslahjainen Julius Wecksell († 1907), joka etsi, mutta ei löytänyt rauhaa ennenkuin unhotuksessa. Pois läksi 1881 harmaapäänä Klaus Fiemingin runoilija Fredrik Cygnaeus, joka lähetti maailmaan jaloaatteisia kehoituksiaan työhön taiteen ja isänmaan hyväksi. Näiden jälkiä kulki Sakari Topelius, joka kauniilla runoillaan, isänmaanrakkautta uhkuvilla historiallisilla romaaneillaan ja verrattomilla lastenkirjoillaan ihastutti koko kansaamme ja niin ikään sai osakseen kaikkien pohjoismaiden kunnioituksen: hän kuoli 1898 80 vuoden vanhana. Nuoremman sukupolven henki ja ajatuskanta ilmenee rikaslahjaisen, aikaisin kuolleen K.A. Tavaststjernan († 1898) runoissa ja kertomuksissa. Viimeksi ovat Bertel Gripenberg, Arvid Mörne y.m. herättäneet huomiota kauniilla runoillaan.

Suomen suomenkielisen taiderunouden alkuna oli Oksasen "Säkenet", jotka sytyttivät niinkuin aamurusko uuden päivän, jotavastoin Suonio syvänä ja hartaana kuvastaa suomalaisen hengen ikävöimistä. Molempien näiden runoilijain - professorien August Ahlqvistin ja Julius Krohnin - runoissa kukoistaa suomenkieli uuden ajan rikkaassa ihanuudessa. Matalasta majasta, köyhän kyläräätälin poikana, kuten aikanaan Lönnrot, astui näiden aikana julkisuuteen suomalaisen runouden voimanero Aleksis Kivi (1834-1872), jonka romaani "Seitsemän veljestä" on suomalaisen taidekirjallisuuden suurenmoinen perusteos ja on kohonnut maailmankirjallisuuden merkkiteosten arvoon. Aikalaistensa ymmärtämystä ja tukea saamatta Kivi murtui lopulta huoliin, puutteeseen ja kaikki kuluttavaan hengenpaloon. Vasta myöhemmät polvet ovat oppineet arvioimaan Kiven runouden oikean aseman ja merkityksen. Ja näiden jälkeen ovat toiset kaiutelleet uutta kannelta. Näistä mainittakoon tunteellinen runoilija J.H. Erkko († 1906), runoilija ja suurten runoteosten taitava suomentaja Paavo Cajander († 1913), Juhani Aho († 1921), kansalliskirjailijan asemaan kohonnut suuri luonnon ja kansan kuvaaja, jonka teoksista useat ovat lentäneet kauas maailmalle, ja hehkuvahenkinen, suurilahjainen kirjailija Johannes Linnankoski, jonka kirjailijauran aikainen kuolema v. 1913 keskeytti. Nuoremmista kirjailijoistamme ovat tunnetuimpia historiallisten romaanien tuottelias tekijä Santeri Ivalo, suurilahjaiset runoilijat V.A. Koskenniemi ja Eino Leino († 1926) sekä historiallisen novellin mestari Kyösti Wilkuna († 1922). Naiskirjailijoistamme ovat huomattavimmat teräväkatseiset elämänkuvaajat Minna Canth († 1897) ja Maila Talvio. Syvistä riveistä kohonneita kirjailijoita ovat Santeri Alkio, Kauppis-Heikki († 1920) ja Pietari Päivärinta († 1913).

Jo katolinen kirkko oli tuonut Suomeen kaunotaiteet: rakennustaiteen, kuvanveistotaiteen, maalaustaiteen ja säveltaiteen. Mutta monia vuosisatoja kului, ennenkuin maamme sai omia taiteilijoita. Täällä oli rakennusmestareita, jotka rakensivat kirkkoja, milloin yksinkertaisuudessaan arvokkaita milloin koreudessaan rumia. Täällä oli puunpiirtäjiä, jotka tekivät karkeita kuvia, ja maalareita, jotka maalata tuhersivat nuo monet muodottomat alttaritaulut, joissa riippuu ryöväri, mutta ei Vapahtaja, ristinpuussa. Kantele oli olemassa, soittoniekkoja samoin; mutta varsinaisia, kehittyneitä suomalaisia taiteilijoita ei ole ollut ennenkuin meidän aikana. Saksalainen Engel on ensimmäisenä opettanut meille rakennustaidon, ja nyt monet arkkitehdit nuoruudeninnolla pyrkivät kehittämään omaa suomalaista rakennustyyliä. Maailmanmaineen on saavuttanut arkkitehti Eliel Saarinen. Carl Sjöstrand (syntyisin ruotsalainen) on voimakkaissa veistokuvissa esittänyt Kalevalan sankareita ja muovaillut Porthanin muistopatsaan. Walter Runeberg († 1920) oli perinyt isänsä kuvanveistotaidon ja valmistanut m.m. Aleksanteri II:n kuvapatsaan Helsingissä. Näiden jälkiä ovat suurella menestyksellä kulkeneet J. Takanen († 1885), Ville VaIlgren, Emil Vikström, Emil Halonen, Alpo Sailo ja Väinö Aaltonen.

18:nnen vuosisadan keskivaiheilla opiskeli kaksi nuorta suomalaista, Iisakki Wacklin ja Mikael Toppelius, maalaustaidetta Tukholmassa. Ivlutta ensimmäinen täysin kehittynyt ja kuuluisa suomalainen maalari oli Aleksanteri Lauraeus, joka kuoli ulkomaalla v. 1828. Silloin oli kaikki taide Suomessa vielä leivätöntä. Italiasta palasi nuori suomalainen nimeltä Robert Ekman, ja hänellä oli uskallusta jäädä piirustuksen opettajaksi Turkuun. Vaikuttaen esimerkillään ja saaden oppilaita hänestä tuli Suomen maalaustaiteen varsinainen perustaja. Luomalla ensimmäiset historialliset kuvaukset maastamme, ensimmäiset Kalevalanaiheiset piirustukset, ensimmäiset tarkat kuvaukset Suomen kansan elämästä Ekman on raivannut seuraajilleen uran. Mutta kaikkien taiteilijain tarvitsee matkustaa ulkomaille, nähdäkseen ja oppiakseen jotakin parempaa; mistä he saisivat varoja siihen, köyhiä kun yleensä ovat? Muutamat taidetta harrastavat miehet tiesivät tähän neuvon: he perustivat vuonna 1846 Suomen taideyhdistyksen, avustaaksensa nuoria maalareita ja kuvanveistäjiä. Näin taide vähitellen sai vakinaisen asuinsijan Suomessa. Näin saivat Magnus ja Ferdinand von Wright enemmän rohkeutta maalata lintujaan, joissa pieninkin höyhen on luonnonmukainen ja jotka taululla näyttävät ikäänkuin laulavan. Silloin maalasi Verner Holmberg suomalaisia maisemia, joissa hongat humisivat, ja hänen nuorena kuoltuaan kulkivat hänen jälkiänsä Berndt Lindholm ja Hjalmar Munsterhjelm, Karl Emil Jansson, Victor Vesterholm ja Adolf von Becker. - Albert Edelfelt († 1905), Akseli Gallen-Kallela, Eero Järnefelt, Pekka Halonen, Juho Rissanen, Magnus Enckell, T. Sallinen y.m. ovat meidän aikanamme saavuttaneet mainetta kuvillaan luonnon, sadun ja ihmiselämän alalta. Nyt, kun hallituskin joka vuosi jakaa matka-apuja nuorille taideniekoille, kilpailevat Suomen taulut ja Suomen kuvanveistotaide parhaiden ulkomaalaisten kanssa.

Säveltaide ei ollut kauemmin ääneti. Siihen aikaan, jolloin moni Suomen neito pianon ääressä lauloi Fredrik Ehrströmin yksinkertaisia sävelmiä, kutsuttiin nuori hampurilainen, nimeltä Fredrik Pacius, musiikinopettajaksi Helsingin yliopistoon. Neljän vuosikymmenen aikana hän loi kauniita, suurenmoisia sävellyksiä, esitti oppilaineen muiden maiden musiikillisia mestariteoksia ja tuli näin korkeamman musiikin perustajaksi maassamme. Vähintään 12 sävellystä on kirjoitettu "Maamme"-lauluun, mutta Paciuksen sävellys on vienyt kaikista voiton. Hänen jälkiänsä kulkivat eräät nuoremmat säveltäjät, m.m. Karl Collan raikkaine lauluineen ja Filip von Schantz, joka uneksi yleviä suurtöitä. Myöhemmän ajan synnyttämiä ovat saksalaissyntyinen R. Faltin, († 1918), Robert Kajanus, Jean Sibelius, Armas Järnefelt, Oskar Merikanto († 1924) ja Toivo Kuula († 1918), joista Sibelius on saavuttanut mainetta kautta maailman.

Vihdoin on myöskin näytelmätaide, teatteri, joka niin kauan on täällä ollut muukalaisena vieraana, saanut maassamme vakavan asuinsijan. Suomen kansallisteatteri on Kaarlo ja Emilie Bergbom-sisarusten elämäntyön tulos ja Suomi on synnyttänyt yhden aikamme suurimmista näyttämötaiteilijoista, Ida Aalbergin († 1915). Niinkuin entisinä aikoina ensimmäinen laulajatar Johanna von Schoultz, niin ovat myöhempinä aikoina Ida Basilier, Alma Fohström, Aino Ackté, Helge Lindberg ja muut Suomen laulajat saavuttaneet, maailmanmainetta. Vaaditaan sisäistä taipumusta, pitkää, vaivalloista työtä, rohkeutta ja uutteruutta, jos mieli taiteilijana vastata nykyajan vaatimuksia. Kaikki tositaide on kuvastin, jossa aikakausi näkee parhaat ominaisuutensa puhdistetussa, kirkastetussa valossa. Ja näin taide tosiaankin on suuri ja ylevä Jumalan lahja. Mutta jos pahat himot siinä esiintyvät, kuinka ihaniksi ne kasvonsa kaunistelkootkin, niin taide ei enää ole tositaidetta, se ei ole enää Jumalan palvelija, vaan Jumalan vihollinen. Katsokaamme siis, ketä herraa me palvelemme, ettei valo meissä muuttuisi pimeydeksi. - Sillä, sanoo profeetta (Jes. 2:16, 17), Herran päivä käy kaiken kauniin käsialan ylitse, ja Herra yksin on silloin oleva korkea.