Maamme kirja: 168. Kuningas Kaarle XII:n muisto

168. Kuningas Kaarle XII:n muisto Maamme kirja Kirjoittanut Zacharias Topelius

Pultavan taistelun jälkeen kuningas Kaarle olekeli viisi vuotta pakolaisena uskottomien turkkilaisten luona, taivuttaakseen heitä sotaan Venäjää vastaan. Siellä hän taas tuli kuuluisaksi urhoollisuudestaan, kun turkkilaiset tahtoivat hänet karkoittaa hänen asunnostaan Benderistä; mutta huonosti kuningas saattoi hallita valtakuntaansa lähettämällä kirjeitä ja kuriireja 200 peninkulman päästä. Huonosti onnistui turkkilaisten sota Venäjää vastaan. Silloin kuningas ratsasti taas valtakuntaansa, ja kaikki odottivat parempia aikoja. Mutta sotajoukkojen Jumala oli hylännyt kuninkaan, kuten tämä oli hylännyt kansansa. Voitto ei enää seurannutkaan hänen sotalippujaan; vuosi vuodelta hänen valtakuntansa vaipui yhä suurempaan köyhyyteen ja ahdinkoon. Urhoollisena niin kovan kuin hyvänkin onnen päivinä hän soti vieläkin väistymättä, vaikka joka suunnalta vihollisten ympäröimänä. Aikana, jolloin Suomi kamppaili kuoleman kanssa, kuningas Kaarle tahtoi valloittaa Norjan, ja siellä hänet kaatoi eräänä pimeänä talviyönä lopulla vuotta 1718 Fredrikstenin linnasta ammuttu luoti. Samana talvena tuhoutui suurin osa Suomen viimeistä armeijaa, jonka kuningas oli lähettänyt Kaarle Armfeltin johdolla valloittamaan Keski-Norjaa. Suomalaisten täytyi palata takaisin, ja uudenvuoden yönä heidät yllätti yhtäkkiä tuntureilla lumimyrsky, jossa 600 miestä paleltui kuoliaiksi ja monet joutuivat raajarikoiksi, kun olivat palelluttaneet kätensä ja jalkansa.

Kuningas Kaarle oli verraton sotasankari: ruotsalainen urhoollisuudessa, suomalainen kestävyydessä, niin että hänestä on sanottu: "ei väistyä hän voinut, vain kaatua hän voi". Ei yksikään kuningas ole ensin koroittanut valtakuntaansa suurempaan kunniaan ja sitten syössyt sitä syvempään häviöön. Mutta jälkipolvet unhottivat hänen virheensä ja muistivat vain hänen hyvät puolensa. Ruotsalaiset unhottivat kärsimyksensä ja kadotetun valtansa ja ylistivät ihailtua sankariansa. Eivätkä suomalaisetkaan tahtoneet uskoa, että kuningas Kaarle oli heidät suurimmassa hädässä hylännyt. Hänen urotyönsä kulkivat satuina vanhojen ja nuorien kesken. Niin kauan kuin yksikin Kaarle XII:n sotilaista Suomessa eli, otti hän kunnioittaen hatun päästään joka kerta, kun hän kuuli kuninkaan nimen mainittavan. Harmaapäisestä Suomen kaarlelaisesta onkin piispa Franzén sepittänyt kauniin laulun, josta tähän liitämme suomennettuina muutamia säkeistöjä.

Vanha soturi.

Saimaassa saar' on, maille sen

muut ani harvoin kulkee

kuin lokit aavan myrskyisen,

mi syliinsä sen sulkee.

Sen niemell' yhä törröttää

petäjä käyrä, sammalpää.

Siin' istui alla petäjän

mies muinaisaikalainen,

soturin hattu päässähän

ja parta hopeainen,

sininen takki, taljavyö: *)

ei nykyaikaista se työ.

Tien kyynel oli kyntänyt

kasvoihin kuihuneisiin,

ja illan viima koski nyt

hiuksiin harvenneisiin;

hymyillen milloin taivaaseen

hän katsoi, milloin syvyyteen.

Jok' ehtoo monet vuodet hän

siin' istui pimennossa

samainen puku yllähän

ja samass' asennossa;

kuin haamu muinaismaailman

hän silmiss' oli katsojan.

"Mies Kaarlen olen viimeinen -"

näin katseell' uljahalla

hän nousi, korkeeks' kohoten -

"viimeinen ilman alla,

mi Kaarlen näin." Tuon nimen vaan

kun lausui, nosti hattuaan.

"Mun kaltaiseni hälläkin

vyö, nuttu oli yllä.

Mutt' tulessa kun oltihin,

hän sankar' oli kyllä,

suur' voitettuna, voittaissaan,

mutt' suurin kenties kuollessaan ..."

"Koht' olen satavuotinen,

mutt' tyynnä istun tässä;

ma isänmaani jälkehen

en viihtyis' elämässä." -

Näin lausui; siitä päivinpä

ei häntä enää nähtynä.

• ) Taljavyö: hirvennahasta valmistettu.