Maamme kirja: 152. Breitenfeldin taistelu

152. Breitenfeldin taistelu
Maamme kirja
Kirjoittanut Zacharias Topelius


Sodi totuuden puolesta kuolemaan asti, niin Herra Jumala on sotiva sinun puolestasi. Jees. Siirak. 4: 28.

Syyskuussa vuonna 1631 kuului kova hätähuuto Saksanmaalta, Saksin luterilaisesta ruhtinaskunnasta. Kaupunkeja ja kyliä paloi ilmitulessa, sillä katolilaisten sotapäällikkö, vanha, hirmuinen Tilly, hävitti maata. Kuningas Kustaa Aadolf lähti silloin auttamaan Saksia, ja syyskuun 7 p:nä vanhaa lukua, molemmat sotajoukot kohtasivat toisensa suurella tasangolla pohjoispuolella Leipzigin kaupunkia, lähellä Breitenfeldin kylää.

Kummassakin sotajoukossa oli arviolta 33,000 miestä. Katolilaisten joukossa oli väkeä 20 eri kansasta, karaistuja, urhoollisia, saaliinhmoisia sotilaita, ylpeitä voitoistaan ja varmoja siitä, että ajaisivat nuo uskaliaat pohjolan miehet takaisin heidän lumimaahansa. Ruotsin kuninkaan sotajoukossa oli ruotsalaisia, suomalaisia, skotlantilaisia, 11,000 saksilaista ja muita saksalaisia joukkoja.

Silloin oli tapana asettaa sotajoukko kahdeksi siiveksi eli sivustaksi molemmin puolin keskirintamaa, ja oikeanpuolinen sivusta ratkaisi tavallisesti taistelun. Senvuoksi asetettiin aina urhoollisimmat siihen, ja nyt seisoi äärimmäisinä oikealla sivustalla 700 suomalaista ratsumiestä Torsten Stålhandsken johdossa. Näiden väliin oli kuningas asettanut tarkk'ampujia jalkaväestä. Suomalaiset ratsastivat pienillä, mitättömän näköisillä hevosilla, joita saksalaiset halveksien nimittivät kuormahevosiksi; mutta nämä hevoset olivat hyvin kestäviä eivätkä väsyneet niin pian kuin saksalaisten ratsut. Ruotsin jalkaväessä taisteli 380 karjalaistakin.

Kun sotajoukko oli järjestetty, ratsasti kuningas rintaman eteen, otti hatun päästänsä, laski miekkansa kärjen maahan ja rukoili korkealla äänellä: "Kaikkivaltias Jumala, jonka kädessä on voitto ja tappio, käännä laupiaat kasvosi meidän, sinun palvelijaisi, puoleen! Kaukaisista maista ja rauhallisista asunnoista olemme tulleet tänne sotimaan vapauden, totuuden, sinun evankeliumisi puolesta. Suo meille voitto pyhän nimesi tähden! Amen."

Vanhan tavan mukaan lähetettiin torvensoittaja vaatimaan vihollista otteluun. Tilly vastasi: "Minä en ole koskaan taistelua välttänyt, ja kuningas tietää, missä hän minut tapaa". - Puolenpäivän aikaan tykit alkoivat paukkua. Laaja kenttä peittyi savuun. Katolilaisten joukossa oli silloin verrattoman urhoollinen sankari, nimeltä Pappenheim. Hän asettui 3,000 ratsastajan johtajaksi, jotka kaikki olivat kiireestä kantapäähän rautaan puetut ja ratsastivat suurilla, väkevillä hevosilla. Tällä ylivoimalia hän hyökkäsi kuin rajumyrsky suomalaisten kimppuun. Nämä ottivat hänet vastaan piikeillä ja tarkk'ampujain murhaavalla tulella; rautapukuiset miehet säpsähtivät ja kääntyivät takaisin. Pappenheim kokosi ne jälleen ja teki uuden hyökkäyksen sivulta päin. Kohta kuningas käski rivien kääntyä oikealle, niin että ne taas seisoivat rinta vihollista vastaan. Siinä syntyi mitä ankarin ottelu, mies miestä vastaan, mutta kukaan ei väistynyt paikaltaan, ja ruotsalainen ratsuväki tuli suomalaisten avuksi. Seitsemän kertaa Pappenheim hyökkäsi, seitsemän kertaa hänet torjuttiin takaisin. Joka kerta peittyi sotatanner hänen kaatuneilla miehillään; viimein hänen väkensä hajaantui hillittömään pakoon.

Tällä välin Tilly oli ensin rynnännyt Ruotsin armeijan keskustaa ja sitten saksilaisia vastaan. Saksilaiset olivat asetetut erilleen, he eivät voineet kestää rajua hyökkäystä, heidän rivinsä murtuivat, he pakenivat ruhtinaansa kanssa ja Tilly lähetti voitonsanoman keisarille. Nyt hän komensi voittoihin tottuneen jalkaväkensä hyökkäämään ruotsalaisten vasemman siiven kimppuun, ja tämän olisi hukka perinyt, ellei se olisi ollut niin urhoollinen, niin hyvästi harjoitettu ja niin taitavan sotapäällikön kuin suomalaisen Kustaa Hornin johdossa. Hän ja hänen väkensä puolustautuivat sankarillisesti, kunnes kuningas lähetti hänelle apua. Ja näin taisteli Euroopan kaksi parhainta ja harjaantuneinta sotajoukkoa kauan ja mitä raivokkaimmin toisiansa vastaan kummankaan väistymättä. Silloin kuningas huomasi, että Tillyn tykit olivat kukkulalle jätetyt riittävää suojelusta vaille. Heti hän käski osaston oikeata siipeä rynnätä kukkulalle, ja taas olivat suomalaiset ratsumiehet etunenässä. Tillyn tykit vallattiin ja käännettiin hänen omaa väkeänsä vastaan. Äkkiarvaamatta ja hirmuisesti kuulat tuhosivat katolilaisten tiheitä rivejä. Nämä eivät voineet kauan kestää, ne kaatuivat tai hajaantuivat hurjaan pakoon ja veivät mukanaan vanhan Tillyn, joka itki epätoivosta. Ainoastaan neljä hänen urhoollisinta rykmenttiään jäi uhitellen paikalleen metsänrinteeseen ja piti siinä puoliaan pimeään asti.

Voitollinen, mutta uupunut Ruotsin armeija järjestettiin illan pimeässä taas taisteluasentoon; vielä ei oltu voitosta varmat. Vasta kun aamuaurinko valaisi veristä sotakenttää, nähtiin, että tähän asti voittamaton Tillyn armeija, joka niin monta vuotta oli ollut Saksan kauhuna, oli voitettu ja melkein hävitetty. Yhdeksäntuhatta haavoitettua ja kuollutta peitti sotakenttää. Niiden joukossa oli 2,000 saksilaista sekä 700 suomalaista, ruotsalaista ja skotlantilaista, loput katolilaisia. Kuningas ratsasti ruudinsavusta mustuneiden rivien eteen ja kiitti kaikkia, mutta hänen sydämensä nöyrtyi sotajoukkojen Jumalan edessä ja ylisti häntä voitosta.

Breitenfeldin nimeä eivät tulevat sukupolvet koskaan unohda. Siinä voitettiin ihana voitto Jumalan evankeliumiin, ihmisten omientuntojen ja kansojen vapauden hyväksi. Suomen kansa pitää kaikkina aikoina kunnianansa, että se siellä on taistellut vanhurskaan taistelun.