Maamme kirja: 148. Kuningas Kaarle IX

148. Kuningas Kaarle IX
Maamme kirja
Kirjoittanut Zacharias Topelius


Kaarle herttua, joka oli niin paljon verta vuodattanut, tuli nyt kuninkaaksi, ottaen nimen Kaarle IX. Hän oli pitkä ja tuima herra, jolla oli harmaa tukka, harmaat viikset ja harmaa leukaparta; päätöksissään nopea, toimissaan rohkea, neuvoissaan viisas. Hänen julmuuttaan emme tahdo kiittää. Meidän tulee vain muistaa, että hän eli ankarana aikana, jolloin valtakunta oli melkein hajoamaisillaan ja monet viattomat saivat vuodattaa vertansa syyllisten ohessa. Kaarle kuningas piti rautaisella kädellä valtakunnan koossa, jatkoi Kustaa Vaasan työtä ja laski perustuksen suurelle vallalle.

Suomessa vallitsi siihen aikaan nälkä, rutto, sota, väkivalta, vääryys ja suuri hämmennys. Kaarle kuningas koetti kaikin voimin hankkia maahan oikeutta. Hän oleskeli Suomessa kauan ja piti kansan kanssa maapäiviä. Hän rankaisi vilpillisiä vouteja ja toimitti paremman veronlaskun, jottei kukaan saisi kiskoa laittomia veroja. Lakejakin hän paransi; hänen toimestaan käännettiin laki suomenkielelle. Korvataksensa, mitä Pohjanmaa oli hänen tähtensä kärsinyt, hän perusti Oulun ja Vaasan kaupungit, joista viimeksimainittu sai kuuluisan Vaasa-suvun vaakunan ja nimen.

Tämä tarmokas kuningas ei saanut valtakuntaansa kauan eikä rauhassa hallita. Hän joutui kolmeen kovaan sotaan: Tanskaa, Puolaa ja Venäjää vastaan. Viimeksimainitussa maassa oli Rurikin suku kuollut sukupuuttoon, monta kilpailijaa taisteli valtaistuimesta, ja puolalaiset tahtoivat panna Venäjän valtansa alaiseksi. Hädässänsä venäläiset tekivät liiton Ruotsin kuninkaan kanssa, ja kaksi nuorta sotapäällikköä, Jaakko De la Gardie ja suomalainen Eevert Horn, hyökkäsivät sotajoukkoineen Venäjän pääkaupunkiin Moskovaan v. 1610. Kansa meni heitä vastaan, tarjoten suolaa ja leipää; silloin tervehdittiin Suomen sotilaita Venäjän pelastajina. Mutta Ruotsin sotajoukossa olevat ulkomaalaiset nostivat kapinan, ja puolalaiset saivat tästä sotajoukosta voiton. De la Gardie ja Horn pelastivat joukkonsa jäännökset ja valloittivat seuraavana vuonna rikkaan Novgorodin. Nyt kun kaikki oli sekasorrossa, suostuivat venäläiset valitsemaan suuriruhtinaakseen Kaarle IX:n nuoremman pojan, herttua Kaarle Filipin. Kuninkaan tarkoituksena oli jakaa Venäjä kahdeksi valtakunnaksi ja yhdistää osa siitä Ruotsiin. Mutta Jumala oli toisin päättänyt, ja kaikki kuninkaan viisaat tuumat raukesivat tyhjiin. Ennenkuin nuori herttua Kaarle Filip ehti uuteen valtakuntaansa, valitsivat venäläiset suuriruhtinaakseen oman maan miehen, Mikael Romanovin, josta tuli Venäjän viimeksi vallassa olleen hallitsijasuvun kantaisä. Tästä alkaen tämä valtakunta tuli sopunsa vuoksi vahvaksi, niinkuin se ennen oli ollut eripuraisuutensa tähden heikko.

Suomalaiset taistelivat Kaarle kuninkaan sotajoukoissa ruotsalaisten, liiviläisten ja virolaisten rinnalla. Vuonna 1605 tuottivat puolalaiset tälle kuninkaalle verisen tappion. Silloin hän hyökkäsi tulisimpaan taisteluun, hänen hevosena ammuttiin, ja hän itse oli vähällä joutua vangiksi. Eräs liiviläinen aatelismies, Henrik Wrede, antoi hevosensa kuninkaalle, joka pelastui, mutta Wrede sai surmansa hänen silmäinsä edessä. Kiitollisuudesta kuningas sitten lahjoitti Henrik Wreden leskelle Suomessa olevan Elimäen pitäjän, josa ritarillinen Wrede-suku kauan hallitsi sukutilaansa Anjalan kartanoa.

Kuningas Kaarle IX kuoli vaivoista ja sodista murtuneena vuonna 1611. Suomalaiset antoivat hänelle nimen "hyvä kuningas". Ruotsin talonpojilla oli kauan jäljestäpäin tapana sanoa: "Niin kauan kuin suuren Kaarle kuninkaan sielukelloja soitettiin, itkivät nuoret ja vanhat, ja tuntui siltä kuin kaikki olisi ollut maassa autiota ja kuollutta".