Maamme kirja: 113. Kivikauden kansa

113. Kivikauden kansa Maamme kirja Kirjoittanut Zacharias Topelius

Monin paikoin maassamme on tavattu kummallisia kiviä, jotka näyttävät ihmiskäsien muodostamilta ja ovat kaikenlaisten työkalujen näköisiä. Niitä löydetään väliin peltomaasta, väliin turvesuosta, väliin kivi- ja multakasoista, väliin kuivattujen järvien pohjasta. Muutamia on nähtävästi käytetty kirveinä, toisia veitsinä, toisia talttoina, kairoina, keihään- ja nuolenkärkinä, nuotankiveksinä ja moneen muuhun tarkoitukseen, josta useinkin on vaikea saada selvää. Muutamia tällaisia kiviaseita kansa on sitten tallettanut ja katsellut niitä taikauskoisella kunnioituksella, luullen niiden olevan taivaasta pudonneita ukkosen vaajoja ja pitäen niitä tehokkaina parantamaan tauteja sekä suojelemaan kaikenlaisesta pahasta.

Nykyisin on koottu monia tuhansia tällaisia esineitä sillä tiedetään, että niitä ovat käyttäneet ihmiset, jot eivät vielä tunteneet metallien käyttöä. Jo luultavasti muutamia vuosituhansia ennen meidän ajaa laskumme alkua, siihen aikaan, jota nimitetään kivikaudeksi, on sellaisia ihmisiä asunut meidän maassamme ja monissa muissa maissa. Heidän oli tarvis veistää puusta veneitä ja metsästysvehkeitä, mutta kun eivät tunteneet rautaa, etsivät he jonkun kovan kiven, joka ei helposti murentunut, ja hakkasivat tai hioivat sitä muilla kivillä, kunnes se tuli kirveen muotoiseksi. Siihen he tekivät puusta varren, joka pistettiin kivessä olevaan reikään tahi sidottiin kiinni sen yläpäähän, ja näin oli kivikirves valmis. Samoin tehtiin muitakin kivikaluja hakkaamalla ja hiomalla. Parempain puutteessa tultiin näillä vajavaisilla työkaluilla ja aseilla toimeen, ja niitä valmistettiin usein suurella huolella ja taidolla, niin että muutamat niistä ovat hyvinkin siroja. Mutta kun nuo muinaisajan ihmiset oppivat tekemään parempia työkaluja, ensin vaskesta ja sitten raudasta, hylättiin tai unhotettiin kiviaseet, jotka silloin joutuivat tarpeettomiksi, ja myöhemmät sukupolvet luulivat niitä taikakaluiksi. Muutamia kivikaluja käytetään vielä tänäkin päivänä, esim. tahkoja, nuotankiveksiä ja kaavinkiviä, joilla karvat kaavitaan parkittavista nahoista.

Tuiki vajanaiset ovat tiedot siitä muinaiskansasta, joka meidän maassamme on näitä kiviaseita käyttänyt. Mutta vertailemalla toisiinsa Suomesta ja Ruotsista löydettyjä kiviaseita on kuitenkin tultu siihen johtopäätökseen, että jokin ruotsalais- tai saksalaissukuinen kansa on jo siihen aikaan asunut Lounais-Suomessa eli länsipuoleila Kymijokea, Hämeen järviä ja Ahtävänjokea. Itä-Suomesta löydetyt kiviaseet osoittavat, että niillä seuduin on asunut ihmisiä, jotka ovat olleet yhteydessä nykyisessä Venäjänmaassa asustaneiden kansojen kanssa.

Kivikauden ihmiset olivat varmaan raakalaisia, jotka elivät metsästämisellä ja kalastamisella ja asuskelivat vuorenrotkoissa tahi maakuopissa. Heistä kerrotaan jylhissä vuorimaissa vielä monta satua. Heitä sanotaan vuorenpeikoiksi, hiidenväeksi, ja mahdollista on, että juuri nämä ovat satujen jättiläisiä. Nämä metsäläiset ja myöhemmin tulleet kansat lienevät keskenään taistelleet henkeen ja vereen saakka maan omistamisesta. Heikommat metsäläiset silloin puolustautuivat viekkaudella ja väijymällä, ja senvuoksi heitä pidettiin pahoina peikkoina. Mutta kaikkialla täytyy raakain, tietämättömien ihmisten viimein väistyä taidokkaampien ja väkevämpien tieltä. Niin on näiden maamme ensimmäisten villiasukastenkin käynyt. Heidän on täytynyt paeta synkkiin erämaihin, ja he ovat sieltä vähitellen hävinneet tahi sekaantuneet voittajiin.