Maamme kirja: 112. Väinämöinen ja Jeesus-lapsi

111. Sota valosta

112. Väinämöinen ja Jeesus-lapsi. Maamme kirja Kirjoittanut Zacharias Topelius

113. Kivikauden kansa

[Kalevalan 50:nnessä runossa.]

Kalevala loppuu eriskummaisella ja älykkäällä kertomuksella siltä, kuinka Väinämöisen täytyi heittää valtansa vastasyntyreelle Jeesus-lapselle. Tämä runo on sepitetty kristityn ajan alussa, jolloin pakanuuden muistot vielä elivät tuoreessa muistissa. Liikuttavaa on nähdä, kuinka kansa ikäänkuin uhraa lemmityimmän uroonsa Herralle Jeesukselle Kristukselle, jonka edessä parhain, viisainkin ihminen on ainoastaan syntinen ja hullu.

• ) Kuningas Herodeksen.
  • ) Neitsyt Maria.

Jeesus, kertoo tämä suomalainen satu, syntyi köyhänä ja ylenkatsottuna Ruotuksen*) tallissa, ja hänen äitinsä Marjatta**) piilotteli kultaista omenatansa pahansuovilta ihmisiltä. Eräänä päivänä poika istui äitinsä sylissä, ja tämän hapsiansa harjatessa poika yht'äkkiä katosi hänen polviltansa. Säikähtyneenä ja levotonna äiti meni etsimään lastansa ja etsi mahdottomimmistakin paikoista: jauhavan myllynkiven alta, juoksevan jalaksen alta, seulovan seulan alta, kannettavan korvon alta, mäiltä, männiköiltä, kanervikoilta ja katajan juurten alta. Hän kysyi tähdeltä, kysyi kuulta, ja ne vastasivat: "Jos tietäisimme, missä hän on, emme sitä sinulle sanoisi, sillä hän on meidät luonut." Viimein hän tapasi auringon, kumarteli ja kysyi:

"Oi, päivyt, Jumalan luoma,

etkö tieä poiuttani?"

- "Kyllä tieän poikuesi", sanoi, aurinko. "Hän se on minutkin luonut, ja nyt hän on suossa suonivyöstä."

Marjatta löysi poikansa suosta. Tämä kasvoi kauniiksi lapseksi, mutta kukaan ei tiennyt hänen nimeänsä. Äiti sanoi häntä kukkaseksensa ja kultaomenaksensa; vieraat sanoivat häntä pilkalla vennon joutioksi. Tarvittiinpa nyt kastajata tälle köyhälle lapselle, ja Marjatta pyysi tähän toimeen Virokannas-nimistä ukkoa. Tämä vastasi: "En minä kasta sellaista riivattua ja katalaa, ennenkuin on tutkittu, onko siitä elämään." - Sillä pakanuudenajalla oli sellainen julma tapa, että heikot tai köyhät lapset, jotka nähtiin eloon kelpaamattomiksi, vietiin erämaahan kuolemaan.

Kukapa nyt tutkijaksi ja tuomariksi? Viisaimman tehtävä se oli. Kutsuttiin siis Väinämöistä. Hän tuli tutkimaan lasta ja tuomitsi, että koska poika oli suolta saatu, oli se vietävä suolle takaisin, ja puulla päähän lyötävä.

Silloin kaksiviikkoinen lapsi alkoi puhua ja lausui:

"Ohoh, sinua, ukko utra,

ukko utra, unteloinen,

kun olet tuhmin tuominnunna,

väärin laskenna lakia.

Eipä syistä suuremmista,

töistä tuhmemmistakana

itseäsi suolle viety,

eikä puulla päähän lyöty,

kun sa miesnä nuorempana

lainasit emosi lapsen

oman pääsi päästimeksi,

itsesi lunastimeksi.

Ei sinua silloinkana,

eip' on vielä suolle viety,

kun sä miesnä nuorempana

menettelit neiet nuoret

alle aaltojen syvien,

päälle mustien mutien."

Tästä hämmästyneenä Virokannas heti kastoi lapsen Karjalan kuninkaaksi. - Mutta Väinämöinen suuttui ja häpesi. Hän ei voinut elää siinä maassa, missä pieni lapsi oli tehnyt hänen viisautensa hulluudeksi. Hän meni merenrantaan, lauloi vaskisen aluksen ja laski sillä selvälle meren selälle. Istuen purtensa perässä hän lauloi nämä sanat jäähyväisiksi Suomelle:

"Annappas ajan kulua,

päivän mennä, toisen tulla,

taas minua tarvitahan,

katsotahan, kaivatahan,

uuen sammon saattajaksi,

uuen soiton suorijaksi,

uuen kuun kulettajaksi,

uuen päivän päästäjäksi,

kun ei kuuta, aurinkoa,

eikä ilmaista iloa."

Ja siitä vanha Väinämöinen laskea karehteli yläisihin maaemihin, alaisihin taivosihin, jättäen jäljelle kanteleensa,

soiton Suomelle sorean,

kansalle ilon ikuisen,

laulut suuret lapsillensa.