Maamme kirja: 111. Sota valosta

111. Sota valosta Maamme kirja Kirjoittanut Zacharias Topelius

[Kalevalan 47:nnessä ja 49:nnessä runossa.]

Vaka vanha Väinämöinen

kauan soitti kanteletta,

sekä soitti jotta lauloi,

jotta ilmankin iloitsi.

Soitto kuului kuun tupihin,

ilo päivän ikkunoille,

kuu tuvastabän tulevi,

päätyi päivä linnastansa,

loihe latvahan petäjän

kanteletta kuulemahan,

iloa imehtimähän

Louhi, Pohjolan emäntä,

Pohjan akka, harvahammas,

siitä päivän kiinni saapi,

kuuhuen käsin tavotti;

ne kohta kotihin saattoi

pimeähän Pohjolahan,

kätki kuun kumottaasta

kirjarintahan kivehen,

lauloi päivän paistamasta

vuorehen teräksisehen,

itse tuossa noin saneli:

"Allös täältä ilman pääskö,

nousko, kuu, kumottamahan,

pääskö, päivä, paistamahan,

kun en käyne päästämähän,

itse tulle noutamahan!"

Kun oli kuun kulettanunna

sekä päivän saattanunna

Pohjolan kivimäkehen,

jopa vaikean varasti,

tulen Väinölän tuvilta;

sai tuvat tulettomaksi,

pirtit valkeattomaksi.

Jo oli yö alinomainen,

pitkä pilkkosen pimeä,

oli yö Kalevalassa,

noilla Väinölän tuvilla,

sekä tuolla taivahassa,

Ukon ilman istuimilla.

Vilu viljalle tulevi,

karjoille olo kamala,

outo ilman lintusille,

ikävä inehmoisille,

kun ei konsa päivyt paista,

eikä kuuhuet kumota.

Hauki tiesi hauan pohjat,

kokko lintujen kulennan,

tuuli haahen päiväyksen;

ei tieä inehmon lapset,

milloin aamu aikanevi,

milloin yö yrittänevi

nenässä utuisen niemen,

jäässä saaren terhenisen.

Nuoret neuvoa pitävät,

ikäpuolet arvelevat,

päätyvät sepon pajahan,

sanovat sanalla tuolla:

"Nouse, Seppo, seinän alta,

takoja, kiven takoa,

takomahan uutta kuuta,

uutta auringon keheä."

Nousi seppo seinän alta

takomahan uutta kuuta,

uutta auringon kehäistä;

kuun on kullasta kuvasi,

hopeasta päivän laati.

Seppo kuuhuen kuvasi,

takoi päivän valmihiksi,

noita nosteli halulla,

kaunihisti kannatteli,

kuun on kuusen latvasehen,

päivän pitkän männyn päähän;

hiki vieri viejän päästä,

kaste kantajan otsasta

työssä tuiki työlähässä,

nostannassa vaikeassa.

Saipa kuun kohotetuksi,

auringon asetetuksi;

eipä kuu kumotakana,

eikä päivyt paistakana.

Itse vanha Väinämöinen,

tietäjä iän-ikuinen,

leikkasi lepästä lastut,

laittoi lastut laaullensa,

kävi arvat kääntämähän,

sormin arvat suortamahan.

Sanovi sanalla tuolla,

lausui tuolla lausehelia:

"Kysyn Luojalta lupoa:

sano totta, Luojan merkki,

juttele, Jumalan arpa,

minne meiltä päivä päätyi,

kunne meiltä kuu katosi"

Toi arpa toet sanomat,

sanoi päivän saaneheksi

Pohjolan kivimäkehen.

Vaka vanha Väinämöinen

jopa iäksi jotta joutui

pimeähän Pohjolahan.

Astui päivän, astui toisen,

päivänäpä kolmantena

jo näkyvi Pohjan portti,

kivikummut kuumottavi.

Ensin huuti huikahutti

tuolla Pohjolan joella:

"Tuokatte venettä tänne!"

Niin sanovi Pohjan poika:

"Ei täältä, venehet joua,

tule sormin soutimina."

Siinä vanha Väinämöinen

arvelee, ajattelevi:

"Sep' ei miesi lienekänä,

ku on tieltä myösteleikse."

Meni haukina merehen,

pian uipi salmen poikki,

astui jalan, astui toisen,

Pohjan ranialle rapasi.

Niin sanovi Pohjan poiat:

"Käypä Pohjolan pihalle,

tules Pohjolan tupahan!"

Meni Pohjolan tupahan.

Siellä miehet mettä juovat,

simoa sirettelevät,

miehet kaikki miekka vyöflä,

urohot sota-aseissa

pään varalle Väinämöisen,

surmaksi Suvantolaisen.

Nuo kysyvät tullehelta:

"Ku sanoma kurjan miehen?"

"Kuusta on sanomat kummat,

päivästä iki-imehet:

minnes meiltä päivä päätyi,

kunnes meiltä kuu katosi?"

Pohjan poikaset sanovi:

Tuonne teiltä päivä päätyi

kirjarintahan kivehen,

sielt' ei pääse päästämättä,

selviä selittämättä.

Silloin vanha Väinämöinen

itse tuon sanoiksi virkki:

"Kun ei kuu kivestä pääsne

pääsne päivä kalliosta,

käykämme käsirysyhyn,

ruvetkamme miekkasille."

Veti miekan, riisti rauan,

tempasi tupesta tuiman,

jonka kuu kärestä paistoi,

päivä västistä välähyi,

hepo seisovi selällä,

kasi naukui naulan tiessä.

Mentihin ulos pihalle,

tasarinnan tanterelle.

Siitä vanha Väinämöinen

löip' on kerran leimahutti,

listi kuin naurihin napoja,

lippasi kuin liinan päitä,

päitä Pohjan poikasien.

Siitä vanha Väinämöinen

kävi kuuta katsomahan,

päiveä kerittämähän

kirjarinnasta kivestä.

Astui tietä pikkuruisen,

niin näki vihannan saaren,

saarell' on komea koivu,

koivun alla paasi paksu,

alla paaen kallioinen,

yheksin ovia eessä,

saoin salpoja ovilla.

Keksi piirtämän kivessä,

valeviivan kalliossa;

veti miekkansa tupesta,

kirjoitti kivehen kirjan

miekalla tuliterällä:

katkesi kivi kaheksi,

paasi kolmeksi pakahtui.

Vaka vanha Väinämöinen

katsovi kiven rakohon:

siellä kyyt olutta juovat,

maot vierrettä vetävät.

Leikkasip' on pään maolta,

katkoi kaulan käärmeheltä,

kourin koitteli ovia,

salpoja sanan väellä;

ei ovet käsin avau,

salvat ei sanoista huoli.

Silloin vanha Väinämöinen

kohta lähtevi kotia

alla päin, pahoilla mielin.

Sanoi lieto Lemminkäinen

"Miks' et ottanut minua

kanssasi karehtijaksi,

oisi lukot luikahtanna,

takasalvat taittununna."

Vaka vanha Väinämöinen

itse tuon sanoiksi virkki:

"Ei salvat sanoilla taitu,

lukot loihulla murene."

Meni sepponsa pajahan,

sanan virkkoi, noin nimesi;

"Ohoh, seppo Ilmarinen,

taos kuokka kolmihaara,

tao tuuria tusina,

avaimia aika kimppu,

jolla kuun kivestä päästän,

päivän pääslän kalliosta!"

Se on seppo Ilmarinen

takoi miekan tarpehia,

takoi tuuria tusinan,

avaimia aika kimpun.

Louhi, Pohjolan emäntä,

Pohjan akka, harvahammas,

siitti siivet sulkinensa,

levahutti lentämähän

poikki Pohjolan merestä

sepon Ilmarin pajalle.

Aukoi seppo ikkunansa,

katsoi, kuin tulisi tuuli:

ei ollut tulento tuulen,

oli harmoa havukka.

"Mit' olet otus hakeva,

istut alla ikkunani?"

Lintu kielelle paneikse:

"Mitä seppo siitä laait,

kuta, rautio, rakennat?"

"Taon kaularenkahaista

tuolle Pohjolan akalle,

jolla kiinni kytketähän

vaaran vankan liepehesen."

Louhi, Pohjolan emäntä,

Pohjan akka, harvahammas,

jo tunsi tuhon tulevan,

hätäpäivän päälle saavan,

heti loihe lentämähän,

pääsi poies Pohjolahan,

laski kuun kivestä irti,

päästi päivän kalliosta;

itse muuksi muutaltihe,

kyhäisihe kyyhkyseksi,

lenteä lekuttelevi

sepon Ilmarin pajahan,

virkkoi kyyhky kynnykseltä:

"Jopa kuu kivestä nousi,

päivä pääsi kalliosta."

Se on seppo Ilmarinen

astuvi pajan ovelle,

katsoi tarkkaan taivahalle,

katsoi kuun kumottavaksi,

näki päivän paistavaksi.

Meni luokse Väinämöisen:

"Ohoh, vanha Väinämöinen,

käypä kuuta katsomahan,

päiveä tähyämähän!"

Vaka vanha Väinämöinen

itse pistihe pihalle,

varsin päätänsä kohotti,

katsahtavi taivahalle:

kuu oli nousnut, päivä pääsnyt,

taivon aurinko tavannut.

Silloin vanha Väinämöinen

sai itse sanelemahan:

"Terve, kuu, kumottamasta,

kaunis, kasvot näyttämästä,

päivä kulta, koittamasta,

aurinko, ylenemästä!

Kuu kulta, kivestä pääsit,

päivä kaunis kalliosta,

nousit kullaisna käkenä,

hopeisna kyyhkyläisnä

elollesi entiselle,

matkoillesi muinaisille.

Nouse aina aamusilla

tämän päivänki perästä!

Teepä meille terveyttä,

siirrä saama saatavihin,

pyyntö päähän peukalomme

onni onkemme nenähän!

Käy nyt tiesi tervehenä,

matkasi imantehena,

päätä kaari kaunihisti,

pääse illalla ilohon!"