Maamme kirja: 107. Ilmarinen saapi Pohjolan neidon

107. Ilmarinen saapi Pohjolan neidon
Maamme kirja
Kirjoittanut Zacharias Topelius


[Kalevalan 18 - 25 runoissa.]

Väinämöinen pani haahden haljakkaan, kuvasi kokat kullalla ja purjehti kosiomatkalte Pohjolaan. Annikki hyväniminen, yön tytti, hämärän neiti, näki hänen purjehtivan, urkki häneltä toet totiset ja ilmoitti ne veljelleen Ilmariselle. Tämä kiirehti Väinämöisen jälkeen, tapasi hänet ja teki hänen kanssansa sellaisen sopimuksen, että Pohjolan neito saisi valita heistä, kumman tahtoisi.

Pohjolan isäntä, kuultuaan linnan hallin haukkuvan, panetti pihlajaisia puita takkaan ja sanoi: "Jos puista vuotaa verta, tulee sota, mutta jos vettä vuotaa, saamme elää rauhassa." Ei verta, eikä vettä, vaan mettä vuoti pyhästä pihlajapuusta. Kosiomiehet olivat tervetulleet, äiti koetti houkutella tytärtään menemään viisaalle ja rikkaalle Väinämöiselle eikä köyhälle Ilmariselle. Neito vastasi: "En mene osan hyvyydelle enkä miehen mielevyydelle; menen sille, joka on meille Sammon takonut, kirjokannen kalkutellut." Niin sai Ilmarinen neidon sydämen.

Mutta Pohjolan emäntä viekasteli. Morsian ei ollut vielä valmiina; hänen jalkansa oli vielä kesken kenkimistä. Sillä aikaa Ilmarisen tulisi kyntää kyinen pelto ilman auran nostamatta.

Ilmarinen kysyi apua morsiameltaan, ja tämä antoi hyviä neuvoja. Ilmarinen takoi itselleen kultaisen auran, rautaiset jalkineet, rautapaidan, rautakintaat ja kynti näin kyisen pellon. Sitten määrättiin hänelle toinen koetustyö: hänen piti tuoda Tuonen karhu ja suistaa Manalan susi, joka oli tappanut sata urosta. Tämäkin tehtävä onnistui; seppä teki neidon neuvon mukaan teräksiset suitset, ja ututyttö, Terhenetär, seuloi sumua kentälle. Mutta vielä pantiin hänelle kovin koetus: hänen piti pyytää suuri hauki Tuonelan joesta.

Ilmarinen takoi itselleen tulisen vaakalinnun ja laskeusi jokeen. Syntyi kauhea taistelu. Vetehinen, veden hirviö, tuli avuksi hauelle, jonka kita oli kolmen kosken verta, ja ilman kokon avutta se olisi varmaankin niellyt Ilmarisen. Mutta kokko painoi Vetehisen pohjemmaksi ja iski kyntensä hauen niskaan. Ylpeänä Ilmarinen vei hauen pään Pohjolaan.

Nyt vihdoin Pohjolan emäntä suostui väkinäisesti häiden pitoon. Alla päin, pahoilla mielin purjehti Väinämöinen kotiinsa, varoittaen kaikkia vanhoja miehiä koskaan kilvoin neittä kosimasta nuorten urosten keralla.

Pohjolassa laitettiin suuret pidot. Karjalasta tuotiin tavattoman suuri härkä: sen pää keikkui Kemijoella, häntä häilyi Hämehessä, ja pääskynen tarvitsi päivän lentääksensä sarvien väliä. Eipä uskaltanut kukaan teurastaa sellaista härkää; mutta mies musta merestä nousi, joka alle maljan maata mahtui, alle seulan seisomahan, sillä oli kivestä hattu, kivestä kengät ja veitsi kultainen kädessä. Hän teurasti härän. Leipiä leivottiin, olutta pantiin, kun ensin oli saatu tietää oluen synty. Kun kaikki tämä oli tehty, lähetettiin pienoinen Pohjolan palkkapiika kutsumaan häävieraita, muun muassa sokeita ja rampoja, mutta etenkin vanhaa Väinämöistä. Lemminkäinen yksinään jätettiin häihin kutsumatta.

Vieraat tulivat ja heitä kestittiin parhaalla tavalla. Monta kaunista laulua laulettiin, ja Väinämöinen kiitti Luojan viisautta, joka muuttaa meren virrat mesiksi, suoloiksi meren somerot, lehdot laajat leipämaiksi. Sitten Ilmarinen vei morsiamen kotiinsa, heidät otettiin vastaan suurella kunnioituksella, ja he elivät kauan yhdessä onnellisina.

Kaikesta tästä on monta kaunista runoa. Toinen satu kertoo, kuinka Lemminkäinen suuttui, kun häntä ei kutsuttu häihin, ja kuinka hän kopeasti tuli Pohjolaan kostamaan tätä häpeätä, mutta kuinka hänen täytyi urheasti taisteltuaan välttää väkevämpäänsä. Tästä syntyi sitten pitkällinen sota.