Maamme kirja: 101. Väinämöinen ja Joukahainen

101. Väinämöinen ja Joukahainen Maamme kirja Kirjoittanut Zacharias Topelius

[Kalevalan 3:nnessa runossa.]

Pohjolassa asui nuori mies, nimeltä Joukahainen. Hän kuuli sanoman Väinämöisen viisaudesta, tunsi kateutta mielessään ja päätti lähteä kilpailemaan tuon mainion laulajan kanssa. Turhaan häntä kielsi isä ja äiti. Joukahainen vastasi: "Hyvä on isäni tieto, emoni sitä parempi, oma tietoni ylinnä; laulan laulajan parahan pahimmaksi laulajaksi."

Hän valjasti tulisen ruunansa korjan kultaisen etehen ja lähti kopeana matkalle. Kolmantena päivänä hän ajaa suhutteli Väinölän ahoille. Siinä hän kohtasi Väinämöisen, joka ajeli hiljaa tietään, ja aisa tarttui aisan päähän, rahe rahkeeseen takistui. Heidän välillään syntyi nyt seuraava haastelu:

Väinämöinen: "Kuka sinä olet, joka ajat niin tuhmasti eteen ja särjet sekä valjaat että reen?"

Joukahainen: "Minä olen Joukahainen. Mutta kuta kurjaa sukua ja joukkiota sinä olet?"

Väinämöinen: "Minä olen Väinämöinen. Jos olet Joukahainen, niin anna minulle tietä, sillä sinä olet minua nuorempi."

Joukahainen: "Vähä on miehen nuoruudesta ja vanhuudesta, vaan kumpi on tiedoilta parempi, muistannalta mahtavampi. Ruvetkaamme laulamaan, ja se, joka vähemmän tietää, siirtyköön syrjään sen tieltä, joka tietää einemmän."

Väinämöinen: "Mitäpä minä tietänen, joka aina olen aikani elellyt näillä yksillä ahoilla ja kotipellon pientarilla kuunnellut kotikäkeä? Sinä, joka tiedät enemmän, kerro minulle, mitä tiedät!"

Joukahainen: "Tiedänpä niin jotakin. Tiedän, että reppänä on liki lakea ja että lieska on liki kiuasta. Hylje syöpi luotansa lohia ja siikoja, hauki kutee hallalla, ahven ui syksyt syvillä ja kutee kesät matalalla Kun ei tuosta kyliin liene, niin tiedän senkin, että pohjola kyntää porolla, etelä emähevolla, takalappi tarvahalla. Kolme on koskea kovoa, kolme järveä jaloa ja kolme vuorta korkeata tämän ilman kannen alla: Hämehess' on Hälläpyörä, Kaatrakoski Karjalassa, ei ole Vuoksen voittanutta, ylikäynyttä Imatran. Tiedä se!"

Väinämöinen: "Lapsen tieto, naisen muisti, ei ole partasuun urohon. Sano syntyjä syviä!"

Joukahainen: "Tiedänpä tiaisen synnyn, tiedänpä linnuksi tiaisen, kyyn vihreän käärmeheksi, kiiskisen veden kalaksi. Vuoresta on veden synty, tulen synty taivahasta ja raudan alku ruostehesta. Mätäs on märkä maita vanhin, paju puita ensimmäinen, hongan juuri huonehia, paatonen patarania. Tiedä se!"

Väinämöinen: "Muistatko mitä enemmän, vai joko loppuivat lorusi?"

Joukahainen: "Muistanpa vielä jotakin, muistan kuluneen ajan, kun olin merta kyntämässä, kalahaudat kaivamassa, louhet luomassa kokohon. Seitsemäntenä urosna olin maata muodostamassa, ilman pieliä pistämässä, taivaan kaarta kantamassa, aurinkoa auttamassa, Otavaa ojentamassa, taivasta tähdittämässä. Tiedä se!"

Väinämöinen: "Sen varsin valehteletkin. Ei sua silloin nähty, kun merta kynnettihin, maata muodostettiin, ilman pielet pistettiin, aurinko, kuu ja tähdet pantiin tarhojaan kiertämään."

Joukahainen: "Kun ei liene minulla mieltä, kysyn mieltä miekaltani. Lähdepä, laulaja laveasuinen, kanssani miekan mittelöhön."

Väinämöinen: "En noita pahoin pelänne, miekkojasi, mieliäsi."

Joukahainen: "Joka ei uskalla kanssani miekkailla, sen laulan lantatunkiolle, läävän nurkkahan nutistan."

Ja samassa nuori Joukahainen murti suuta, väänti päätä, murti mustoa haventa. Mutta kovin suuttui tästä vanha Väinämöinen ja loihe itse laulamaan. Ne laulut eivät olleet lasten lauluja, eivät naisten loruja; ne olivat partasuun urohon mahtavia loitsuja, joiden voimasta järvet läikkyivät, maa järisi, vuoret vaskiset vapisivat. Huonosti kävi nyt nuoren Joukahaisen. Hänen hevosensa, rekensä, vempeleensä, rahkeensa, ruoskansa, jousensa, nuolensa, lakkinsa, kintaansa, vyönsä, kaikki laulun tenho hajoitteli ja muuksi muutti. Mutta hänet itsensä lauloi Väinämöinen vyötäisiä myöten suohon.

Siitä nuori Joukahainen joutui hätään, rukoili henkensä puolesta ja lupasi antaa lujat lunnaat. Hän lupasi toisen jousistaan, toisen pursistaan, toisen hevosistaan, lupasi kultia, hopeita, aumoja, hietapeltoja, mutta vaipui yhä syvemmälle, niin että oli leuan liettehessä, suun suossa, sammalissa. Silloin hän lupasi nuoren Aino sisarensa lunnaiksi. Väinämöinen siitä ihastui ikihyväksi, pyörti pyhät sanansa, ja Joukahainen palasi allapäin kotiansa.

Mutta Ainosta kerrotaan sitten kaunis satu, kuinka hän itki yöt päivät eikä tahtonut mennä Väinämöiselle vaimoksi, vaan syöksyi mieluummin mereen sisareksi veden kaloille. Siitä syntyisi tässä liian pitkä jutelma.