Maalla

Maalla. Kirjoittanut Anatole France

Aamiaisen syötyään Katri meni ulos pienen veljensä Jannen kera. Päivä oli yhtä nuori ja tuores kuin hekin. Taivas ei ollut aivan sininen, harmahtava se oli, saman välinen kuin Katrin silmät.

Katri ja Janne kulkevat yksinään maita ja niittyjä.

Äiti on kotiaskareissaan eikä joudu mukaan tulemaan. Mutta he löytävät helposti tien yli mäkien ja metsässä. Ajankulun Katri näkee auringosta ja hän tietää selittää monta luonnon salaisuutta, joista kaupungin lapsilla ei ole aavistustakaan. Pikku Jannekin käsittää omalla tavallaan paljon siitä, mitä metsissä, lammikoissa ja vuorilla tapahtuu. Heidän kulkiessaan kukkivilla nurmilla Katri kerää kukkavihkon, sillä hän rakastaa niitä sen vuoksi, että ne ovat kauniita, ja se on pätevä syy.

Kaikella kauniilla on hyötynsä, sillä se kaunistaa elämää. Mikä on kaunista, on yhtä arvokasta kuin se, mitä on hyvää, ja kun kauniista kukista kerää kukkavihkon, on se kiltisti tehty.

Katri kerää rukiinkukkia, unikukkia ja narsisseja.

Hän rakastaa kukkia, koska ne ovat kauniita. Hän rakastaa niitä senkin vuoksi, että hän voi niillä somistaa itseään. Hän on pieni alkuperäinen luonnonlapsi; hänen kauniit hiuksensa ovat peitetyt suuren hatun alle, yksinkertaisen hameensa päällä on hänellä pumpulinen esiliina ja jalassa puukengät. Vain neitsyt Marian juhlissa pienessä kyläkirkossa on hän nähnyt loistavia, kauniita pukuja. On asioita, joita pikkutytöt aivan vaistomaisesti tuntevat, niinpä Katrikin tuntee, että kukat ovat somistavia ja että kauniit naisetkin käyttävät niitä vielä kauniimmilta näyttääkseen. Sen vuoksi hän ajattelee, että hän on varmaan kaunis, sillä kukkavihko, joka hänellä on rinnassaan, on hyvin suuri. Ajatus, että hän on kaunis, tekee hänet onnelliseksi, ja hänen mielialansa ovat säteilevät ja tuoksuavat niinkuin hänen kukkansakin. On ajatuksia, joita sanat eivät voi ilmaista, mitä olisi kylliksi kaunis pikku tytön onnen tunnelmia ilmaisemaan. Siihen tarvitaan säveleitä, hilpeimpiä ja suloisimpia mitä on löydettävissä. Sen vuoksi Katri hyräilee kukkia poimiessaan. Pikku Jannella on toisenlainen luonne ja hän ajattelee aivan toisia ajatuksia.

Hän on reipas poika, vielä on hän hyvin pieni, mutta hän on vilkas poika, aina valmis hullunkurisia kepposia tekemään. Pitäessään toisella kädellä siskon hameesta kiinni jottei kaatuisi, hän toisella kädellään napsuttaa piiskaa. Janne ei vaivu vienoihin unelmiin; hän ei välitä kukista. Hän ajattelee leikkejään, ja hän uneksii ajavansa suurilla hevosilla. Uhkuen rohkeutta ja elonvoimaa hän astuu lyhyvin astelin siskon rinnalla, jonka esiliinasta hän pitää kiinni.

Katri ja Janne menevät kukkulalle, missä he ovat paljoa ylempänä kaikkia niittyjä. Koko kylä näkyy siihen ja kaukaa häämöittää useita kellotorneja.

– Jäädään tähän, sanoo Katri, ja samassa hän avaa kätensä ja kaikki kukat valahtavat hänen syliinsä perhoparvineen. Hän valitsee kukat suurella huolella ja asettaa ne yhteen, niin että värit soveltuvat toisiinsa. Hän rakastaa loistavia värejä, sillä hänen silmänsä ovat nuoret ja raikkaat. Kaupunkilaisten silmät sietävät ainoastaan rauhallisia, hillittyjä värejä. Katrin silmät ovat aivan niinkuin niiden pitää ollakin, ja hän pitää punaisista unikoista. Mutta niiden purpura on jo kalvennut ja kevyt tuulonen vie loistavat lehdet mukanaan.

Aivan sokaistuneena katselee hän kaikkia kukkiaan ja hyönteisiä, jotka ryömivät niiden ympärillä, levottomina ja säikähtyneinä. Katri ei ajattele hyönteisiä, ne ovat niin pieniä, eikä ne häntä säälitä. Ja kuitenkin saattaa, vaikka on pienikin, olla hyvin onneton. Mutta se on viisaustieteellinen ajatus, ja onnettomuudeksi Katrilla ei ollut mitään käsitystä viisaustieteestä.

Hän sitoo itselleen seppeleitä ja ruunuja; lopulta hän on niin runsaasti kukitettu kuin joku vanhoista Mariankuvista. Hänen pikkuveikkonsa, Janne, jolla tähän saakka on ollut kiire hevosilla ajaessaan, näkee äkkiä, kuinka koristeltu sisko on, ja hänet valtaa ihastus nähdessään siskon niin koreana.

Hänkin tahtoo itseään kukilla somisteltavan, ja hän kokee hapuilevalla, saamattomalla tavallaan ilmaista tämän toivonsa. Katri ymmärtää hänen tahtonsa, sillä hän on kuin pikku äiti, joka arvaa ja käsittää kaikki.

Ja sitoessaan sinisiä, keltaisia ja punaisia kukkia yhteen komeaksi ruunuksi hän sanoo:

– Nyt minä koristan sinua, sinun pitää näyttää pikkukuninkaalta.

Hän asettaa ruunun Jannen päähän, suutelee häntä ja nostaa hänet ylös, ylös isolle kivelle. Hän ihailee häntä, koska hän on niin kaunis, ja rakastaa häntä sen vuoksi, että kaikki tämä kaunis on hänen työtänsä. Valtaistuimellaan pikku Janne käsittää olevansa kaunis. Tämä ajatus saattaa hänet tuntemaan syvää kunnioitusta itseään kohtaan. Hän käsittää että hän on jumaluus. Liikkumatonna, suurin, pyörein silmin, yhteenpuristetuin huulin ja hajallaan olevin sormin luulee hän pyhän ilon virtaavan olemuksensa läpi ajatellessaan, kuinka korkealle hän on kurotettu. Hänen päällään on taivas, jalkainsa vieressä metsiä ja maita. Hän luulee itsensä maailman keskipisteeksi. Hän yksin on suuri ja kaunis. Mutta äkkiä Katri alkaa nauraa: ”Oletpa sinä hullunkurinen, Janne!” Hän syleilee ja suutelee häntä. Ruunu valuu silloin hänen nenälleen. Ja Katri toistaa: ”Oletpa sinä hullunkurinen. Janne!” ja nauraa taas.

Mutta pikku Janne ei naura. Hän on pahoillaan ja hämmästyksissään siitä, että kaikki on ohi eikä hän enää ole kaunis. Hänestä on vaikeata tulla taas muiden laiseksi. Nyt on ruunu pudonnut maahan ja Janne on taas semmoinen kuin tavallisesti. Hän ei ole kaunis enää, mutta hän on aina vilkas pikku poika. Hän on tarttunut taas piiskaansa ja ajaa taas hevosilla, joita hänen unelmansa luovat.

Lapset kuvittelevat helposti, että he omistavat kaikkea mitä haluavat. Jos he tämän ominaisuuden vanhemmaksi tullessaan säilyttävät, heitä pidetään joko runoilijoina tai hulluina. Katri leikkii kukkiensa kanssa, joista toiset ovat kuolleita, toiset nukkuvat. Sillä kukat tarvitsevat unta yhtä hyvin kuin eläimetkin. Muutamia tunteja sitte poimitut kellokukat sulkevat punasinervät kellonsa ja vaipuvat uneen pienissä käsissä, jotka niiltä ovat hengen riistäneet. Katri ei tiedä, että kasvit nukkuvat ja elävät. Emme sitä mekään tiedä ja vaikka olisimme oppineetkin että kasvit elävät, olemme paljoa viisaampia kuin Katri, kun emme tiedä mitä eläminen on. Meillä ei kuitenkaan ole mitään syytä valittaa tietämättömyyttämme. Jos tietäisimme kaikki, pysähtyisi koko maailman toiminta ja maailma olisi mennyttä. Kevyt tuuli panee Katrin vilusta värisemään. Ilta tekee tuloaan.

– Minulla on nälkä, sanoo pikku Janne.

Katrilla ei ole leipää hänelle antaa. Sen vuoksi hän sanoo: Lähdetään kotiin.

Ja he ajattelivat molemmat kaalisoppaa, joka höyryää suuressa padassa.

Aurinko meni verkalleen mailleen, pääskyt melkein liikuttivat lapsia pitkillä siivillään.

Katri antoi kukkainsa pudota, toisen toisensa perästä. Keskellä juhlallista hiljaisuutta he kuulivat sirkan väsymättömän sirityksen. Molemmat olivat peloissaan ja ikävissään, sillä illan alakuloisuus oli tunkeutunut heidän sieluunsa. Heidän ympäristönsä oli kyllä heille tuttua, mutta kuitenkin niin vierasta. Oli kuin maa olisi äkkiä käynyt liian suureksi ja vanhaksi heille.

He olivat uuvuksissa ja heitä pelotti tokko koskaan pääsevät kotiin. Janne unohti läiskäyttämästä piiskaansa ja Katri antoi viimeisen kukan pudota.

Hän piti pikku veljeään kädestä eikä kumminkaan sanakaan lausunut. Viimein he näkivät talonsa kaukaa ja pysähtyivät käsiään taputtaen. Katri syleili pikku veljeään ja molemmat juoksivat niin nopeaan kuin taisivat. He hengittivät keveämmin tullessaan sisään ja nähdessään äidin seisovan kapusta kädessä. He heittäytyvät molemmat hänen syliinsä. Tupaan tultuaan, missä soppa höyrysi, tunsi Katri kylmän värähdyksen ruumiissaan. Hän oli nähnyt yön laskeutuvan yli maan.

Janne istui jo pikku jakkaralla ja pisteli soppaa tyytyväisenä.

Lähde: Työmies 30.3.1900.