Maailmanloppu
| Maailmanloppu. Uni. Kirjoittanut Ivan Turgenev |
Uneksin kerran, että olin vähäisessä talossa, eräässä Venäjän autiossa kolkassa.
Huono oli matala, mutta suuri, ja varustettu kolmella akkunalla; seinät olivat sivellyt valkealla maalilla. Mitään huonekaluja ei ollut. Talon edustalla oli paljas lakeus, joka aleni asteettain ja katosi kaukaisuuteen. Harmaa, yksikarvainen taivas riippui verhona sen yläpuolella.
Minä en ollut yksikseni, huoneessa oli kymmenkunta ihmistä kanssani. He olivat kaikki yksinkertaista kansaa, yksinkertaisesti vaatetettuja, ja he kävelivät ristiin rastiin pitkin huonetta, hiljaisina, hiipivin askelin. He välttivät toisiaan, ja kuitenkin vaihtoivat he lakkaamatta keskenään arkoja katseita.
Ainoakaan ei tiennyt, miksi hän oli tullut tähän huoneeseen ja minkä ihmisten seurassa hän oli. Kaikkien kasvoissa kuvastui levottomuus ja synkkyys. Kaikki menivät he, yksi kerrallaan, akkunan luo ja katsahtivat tarkkaavaisina ulos, ikäänkuin olisivat odottaneet jotakin ulkoapäin.
Sen jälkeen alkoivat he taaskin kävellä edes takaisin. Heidän joukossaan oli myöskin eräs poika, pieni kasvultaan; silloin tällöin vikisi hän kimeällä yksitoikkoisella äänellä: »isä, minä olen niin peloissani!» Tämä vikiseminen koski kipeästi sydämeeni, ja myöskin minä aloin pelätä. Mitä? Sitä en tiennyt itsekään. Tunsin vain itsessäni, että jotakin suurta, suurta pahaa oli tulossa.
Mutta poika jatkoi vikisemistään. Voi, jospa täältä pääsisi ulos! Miten ummehtunutta täällä on! miten pimeää ja raskasta! Mutta oli mahdotonta päästä ulos.
Taivas oli kuin kääreliina. Ei ainoatakaan tuulenhenkäystä! Oli kuin ilmakin olisi kuollut.
Äkkiä syöksyi poika akkunan ääreen ja parahti vaikeroivalla äänellään: »Katso! katso! maa on syössyt kumoon!»
»Mitä? syössyt kumoon?» Niin todellakin: ennen oli talon edustalla ollut lakea kenttä; nyt se seisoi mahdottoman suuren vuoren huipulla. Taivaanlaki putosi, vajosi alas pelottavalla nopeudella, ja itse talon juurella, miltei pystysuorassa, ammotti pimeä kuilu.
Syöksyimme kaikki akkunoiden luo. Kauhu sai sydämemme jähmettymään. »Katso tuolla se on! tuolla se on!» kuiskasi naapurini.
Ja katso! pitkin koko kaukaisen maanpinnan reunaa pauhasi jokin epäselvästi, pienet aallot nousivat ja laskivat taaskin.
»Se on meri!» tämä ajatus valtasi meidät kaikki yhdellä haavaa. »Se on kohta upottava meidät kaikki!... Kunpa se vain ei enää kasvaisi ja nousisi! Ei kai se voi saavuttaa tätä jyrkännettä».
Mutta se kasvoi kasvamistaan, nousi pelottavan nopeasti. Aallot, jotka liikkuivat etäisyydessä, eivät enää olleet pieniä. Yksi ainoa yhtenäinen, kauhea aalto syleili koko näköpiiriä.
Se syöksyi salaman nopeudella meitä kohti. Jääkylmänä, hyppivänä vyöhykkeenä kiiti se eteenpäin, ulottuen etäisimpään pimeyteen. Kaikki vapisi ympärillä, ja tuolla, siinä joukossa joka läheni, mikä kumina, mikä pauhu, mikä tuhansien rautakitain ulvonta!...
Huu! mikä helvetillinen meteli ja karjunta! Maakin alkoi vavahdella ja ulvoa kauhusta.
Maailmanloppu! Kauhea loppu!
Poika vikisi vieläkin kerran... Olin juuri liittymäisilläni onnettomuustovereihini, kun äkkiä hajaannuimme, haudautuimme, kun meidät tempasi mukaansa tämä jääkylmä, pauhaava, musteenkarvainen jättiläisaalto.
Pimeys!... ikuinen pimeys!
Tuskin olin menettänyt hengityskykyni, kun – heräsin.
Maaliskuussa 1878.
Lähde: Työmies 30.5.1901.