Maa-emon lapset
| Maa-emon lapset. Kirjoittanut Eero Eerola |
- Kasvatti Maa-emo kolmea lasta,
- jumalkuopusta kolmea korjaa,
- tyttöä tuuditti, kahtapa kaunista
- souatti poikoa sorjaa.
- Kasvoi ne kauniit Maa-emon lapset,
- luonnon ne luottehet tiesi,
- ensinnä tarkka Tapio-poika,
- sai siitä metsien miesi.
- Toinen tyttönen vilkasveri,
- Karjatar, illalla huhuu,
- samovi suuret laitumen lehdot,
- metsän satuja puhuu.
- Kolmas, se nuorin, kotihin jäikin,
- Pellervo, peltojen miesi,
- kivien, kantojen väännäntä työnä,
- hallussa kotiliesi.
- Ihminen tuli, ne apunsa antoi,
- yhdessä kulkivat saloon,
- yhdessä nostivat kurkihirren
- moneen korpitaloon.
- Kulkipa muinoin Kalevan kansa
- pyhään alttarilehtoon,
- viritti suuren jumalvirren
- tullessa uhriehtoon.
- Kaiutti sankari kanneltansa,
- välkähti miekan terä,
- helähti sorea sotivaippa –
- se oli miesten erä.
- Naiset ja immet hapsien kultaan
- vihreän seppelen sitoo,
- laulavat kaukaa kaihojen virren,
- saapuvat juhlien pitoon.
- Tanssivat Ukolle uhritanssin –
- alttarin aarteet palaa.
- Vannovat, vapaat, taivaita kohti
- pyhää jumalvalaa.
- Humajaa hongat, kuiskii kuuset,
- soittaa koivu ja leppä,
- Kalevan kansalla suuri on usko,
- on itse se onnensa seppä.
- Urkuina soi koko luonto ja ilma,
- Ukolle uhri se hyvä,
- aukee Tapion taika-aitta,
- korpi on pyhä ja syvä.
- Syttyy uljaat sankari-unet,
- vievät ne suuriin sotiin,
- otsalla vapaan valtakehä
- sankari palaa kotiin.
- Näin kasvoi Kalevan kansa,
- kansa entinen eleli
- luonnon helmassa hyvässä,
- parmailla Maa-emosen.
- Noin ne sankarit samosi,
- kiersi uljahat urohot
- ulos suurihin kylihin,
- maailmoitten mainehisin.
- Koska taasen ne ko’issa,
- oman alla kurkihirren,
- alla kaunihin katoksen
- oman korven laululatvain
- askarsi ihanan aian,
- viipyivät pyhäisen viikon,
- oli metsä maailmansa,
- korpi toisena kotina.
- Antoi mieluisa Mimerkki
- metsän aitan antimia,
- risti taitava Tapio
- tieviitat urohon tielle,
- oli metsä maailmansa,
- siinä pelto, siinä niittu,
- vilja-aitta armahainen.
- Kun sen kontio vihelsi,
- vihelsi oma verensä,
- vavahti väkevät vaistot,
- kun sen oksilla orava
- liukas keikkui, liuhuhäntä,
- keinui omat aatoksensa
- metsän neitojen kisoissa,
- sinipiian pillin tiellä.
- Kun on kukkui kultarinta,
- raksahutti laulurastas,
- kukkui onnensa omansa,
- lauloi oman mielen linnut,
- kannel kultainen kumisi
- kodin lemmestä, kodin lämmöstä,
- kotirannan rakkaudesta,
- kotilehdon lempeydestä.
- Metsä oli pyhä, korpi oli syvä,
- saipa ne uhrin parhaan;
- mutta se kaunis Kalevan usko
- eksyi ja kulki harhaan.
- Kaatui uljaat uhrilehdot,
- uupui Kalevan usko,
- kautta tään Suomeni taivaanrannan
- punerti verinen rusko. –
- Piilopirteistä kansa astui,
- kulki se uuteen aikaan,
- Ukkohon ei se nyt uskonut enää,
- eikäpä Tapion taikaan.
- Vuossadat vieri, meni miespolvet,
- taukosi honkien humu,
- nousee suurista Suomen soista
- sakea surujen sumu.
- Itkevi Mielikki, metinen muori,
- piilossa Tapio lymyy,
- Metsolan tyttäret, sinihuntu-immet
- kyynel silmässä hymyy. –
- Vasta kun lapset Kalevan kansan
- lehtojen laulua etsii,
- vasta kun miehet mielin hartain
- astuvat suuriin metsiin,
- vasta kun korvessa lakkalatvat
- lempeitä satuja puhuu,
- vasta kun soissa on suuret ojat,
- silloin ne onnea huhuu.
- Uusipa silloin Kalevan kannel
- suuria sointuja helää,
- uusipa silloin metsien usko
- Kalevan lapsilla elää.
- Nousee korpi ja kasvaa kansa,
- isien kannelta soittaa,
- uskoo suuren Suomen päivän:
- kironsa kimmat voittaa.
Lähde: Eerola, Eero 1913: Peltojen päivä: runoja. K. J. Gummerus O.y., Jyväskylä.