Mässääjät

Kirjoittanut Hilda Käkikoski


Kun muinoin Baabelin valtias
ilomaljoja linnassa joi,
nous’ virrasta Persian kuningas
ja murhan huudot soi.
Ja Baabelin linna loistokas
nous’ liekkinä ilmahan yön
ja juomari-kansa ja -ruhtinas
oli uhrina hirmutyön. –
Tämä kauhea kertomus kulkenut
on kansasta kansahan.
Sit’ on inholla, kammoen kuunnellut
myös nuoriso Pohjolan.
Nämä nuoret on heimoa – kansan sen,
jok’ ol’ vahtina Suomenmaan,
kun luodit lens’, maa hurmeinen
soi pettua, hautoja vaan.
Tämä kansa, ne kunnon vanhukset
usein rääsyissä voittivat.
No ei velttoina viinasta horjuneet,
vaan raittiina valvoivat.
Ja valppaudellahan vanhat nuo
valon saattavat kansalleen,
näin nostivat Suomen sorrostaan,
maan säästivät lapsilleen.
Ja se maa oli Pohjolan parhain maa,
tuhatvetten ja metsäin maa,
ja metsistä raivatut rintamaat
täys’ viljaa valkenevaa.
Mutta lapset – ne raateli metsäin puut,
ne vaihtaen rihkamiin
ja polttivat viinaksi viljat maan
ja juopuivat juovuksiin.
Ja kun nuoriso mässäsi parhaillaan,
tuli kansahan kauhistus –
ei lausuu tohdi ainoakaan
mitä tietääpi aavistus...
Ylös, nuoriso, miehet ja naiset myös!
Pois rihkamat, juoppous pois!
Niin ett’ei kohtalo Suomenmaan
kuni Baabelin kansan ois!


Lähde: Pieni helmivyö: Suomen runoja koulunuorisolle. 1895. Werner Söderström, Porvoo.