Mäkijärveläiset: XIII. luku
| XII. luku | XIII. luku Mäkijärveläiset Kirjoittanut Kauppis-Heikki |
Mäkijärveläiset |
Matin isä hoiti vain mökkiänsä niinkuin ennenkin ja Hemmon luvalla otti Eerikan toverikseen. Eerikka oli entisestään muuttunut aivan toisenlaiseksi. Hän luki jumalisia kirjoja milloin vähänkin oli aikaa ja työtä tehdessäänkin näytti niistä ajattelevan. Pekka häntä aina kielsi, että elä lue niin kovin paljon, sinä miesparka menetät pääsi, se ei ole haitan luja ennestäänkään. Ei Eerikka ottanut tätä korviinsakaan, sanoi vain, että se on hänen vallassaan, joka on kaiken antaja ja ottaja. Omaa syntisyyttään hän valitti ja vaikeroi, että jos ei auteta, on hän aivan hukassa. Entisistä ajoista hän ei sallinut ollenkaan mainittavan. Jos niistä joku muistutti, sanoi hän näiden olevan vihollisen kiusauksia ja ihmisten viekoittelemista.
Sovinnon ja onnen päiviä viettivät Savitien joukot. Nuoret nimittivät ukkia isäkseen ja vanhaa emäntää äidikseen. Pekka oli siinä joutilaat talvensa ja pelasi ukin kanssa aina välistä tammilautaa. ”Säästöä” pelaamaan ukki oli vielä vanhoillaankin parempi Pekkaa, mutta ”syötössä” Pekka voitti useimmin ja varsinkin, jos teki viekkautta. Mutta kun ukki sen huomasi, varoitti hän:
– Olet mies nuorempi, muista se: pidä totuus kaikessa, niin lautapelissä kuin muussakin.
Suuremmasta sanakiistasta ei heidän kesken ollut puhettakaan. Pitempi inttely syntyi toisinaan, kuin Matti ja Hintti oli lisänä ja intos tuli siitä, kenen ansioksi oli katsottava, että Matti oli päässyt ottopojaksi.
– Minun asianihan se on, selitti Hintti. Sinä jo monta aikaa ennen vaikeroit siitä rakkaudestasi, ja jos silloin olisin suostunut, niin nyt olisimme jossain pienessä mökissä elää natustelemassa.
– Niinhän sinä sanot, vastusti Matti, vaan jos minä en olisi aikonut lähteä muihin seutuihin, niin isä olisi pitänyt minua ikänsä renkinään.
– Eipä sinulta olisi tullut yritetyksi minnekään, vaan kun olit harmissasi siitä, kun en sinusta välittänyt.
– En ole ollut siitä harmissani ... sanopa Pekka, olinko?
– Et ollut. Aivan iloisella mielellä me aioimme lähteä.
– Nyt sen kuulit ... ja jos me ennätimme mennä, niin silloin sinä olisit jäänyt Hemmolle.
– Johan tämä Hintti sitä sievisteli, kun verkahousut laittoi, nauroi Pekka.
– Elä sinä Pekka hupise ... minä hänen housuistaan viisi olen välittänyt.
– Kyllähän se ne itse osti, myönsi Pekka, vaan sinä ehkä viekoittelit samoin kuin silloinkin yhtenä iltana viekoittelit Hemmolta uskon niin vähäksi, että saatiin pitää vaikka minkälaista elämätä ... etkö jo ala katua niitä syntiäsi.
– Sinä ja Matti saatte ne niskoillenne; tehän käskitte. Ei minua muu huoleta kuin niiden poikain kohtalo ja enimmän Jahvin, se kun niin paljon piti siitä Miinastaan ja täytyi vaan erota.
– Se oli kyllä ikävätä ja pysyy ikävänä hyvän aikaa, sanoi Pekka. Vaan pitäisi minun siltä Hemmolta vielä kerran käydä kysymässä, onko hän koskaan veisannut, että ”Ah paljon puuttuu mult’”.
– Eikös sinulta puutu? kysyi Hintti.
– Tiedänpä minä sen itsekin.
– Jospa se Hemmokin puutteensa tuntee.
– Jos tuntisi, niin paremmin kohtelisi lapsiaan.
– Vaan kun vanhakin tarvitsee akan.
– Elä nyt puhu enää, tai minä sanon pahasti, kielsi Pekka.
– Te menitte taas muihin asioihin ja se, kumpi oli oikeammassa, jäi nytkin päättämättä, muistutti Matti piloillaan.
– Päättäkääpäs te isä, sitten siitä vasta selvä tulee, sanoi Hintti.
– Huono olen tuomariksi, vaan teille vältän, virkkoi ukki. Sanon kun sanonkin: siltä kuulostaa ... oikeammassa olette kumpainenkin.