Mäkijärveläiset: VI. luku
| V. luku | VI. luku Mäkijärveläiset Kirjoittanut Kauppis-Heikki |
VII. luku |
Maanantai-aamuna aamiaisen syötyään rupesivat ruokaunelle Hemmolan joukot. Nukkuma-aikana kävi eräs kylän poikanen, jolla oli asiata Hintille. Hemmo oli varppeissaan kuin kissa hyvänä hiirenpyyntiaikana ja seurasi salaa pojan liikkeitä, ja hän tuli uteliaaksi, kun huomasi, että pojalla oli jotain antamista Hintille, ja vielä enemmän, kun Hintti sen jälkeen lähti ja meni maitokamariin.
Työntäytyi tuossa penkillä kököttäessä isännän mieleen monenmutkaisia ajatuksia, ja seassa oli semmoisia kuvitteluja kuin että jos nuori emäntä kävelisi tuossa lattialla, ja se olisi hyvin soma nähdä, jos sillä vielä olisi körttiröijyt, mutta ilman niittäkin välttäisi, jos se ei niitä huolisi.
Pyhälliseltään oli vielä pöydän orrella kirjavasu... Mitähän kun olisikin olla leskimiehenä ja ajatella vain jumalansanaa, mietiskeli toisekseen isäntä katsahtaessaan kappaleiksi laukeillutta ”Armon järjestystä”... Kuitenkin olisi niin soma, jos oma emäntä tuossa kävelisi...
Mutta ei se siinä vielä kävellyt, ja vajanaiselta tuo tuntui isännästä. Niin vajanaiselta, että hänen itsensä täytyi lähteä kävelemään.
Ne samaiset ajatukset ne aivan kuin taluttivat Hemmon maitokamariin. Hintti oli lukemassa kirjettä, mutta kun kuuli jonkun tulevan, täytyi kirje kesken lukemisen rutistaa taskuun ja olla puuhaavinaan maitoastiain kanssa.
Isäntä pani äänensä hyvin leikilliseksi sanoessaan: Täällä se emäntä vaan hyörii lepoajat ja kaikki. Eikö se väsytä alituiseen puuhassaolo? Ei sitä toki kovin orjallisena tarvitse olla.
– Eipä tuo väsytä, sanoi Hintti vähän tuskaantuneena, kun ei saanut lukea kirjettänsä. Eihän isäntääkään väsytä, kun tulitte aivan kätten mahtain minua emännän nimellä pilkkaamaan.
– Ei, en minä toki pilkkaa, vaan tuota, eihän tässä muitakaan emäntiä ole.
– Jos ei olekaan, niin pilkkanimeksi minä sen ymmärrän, kun näillä vuosimäärillä olevilla on oikea nimensä, piika tai palvelija.
– Niin se on niille, mutta johan Hintti on ollut ennenkin, ja eihän tuota liene heti nytkään lähtöä; tätisi sija jäi avonaiseksi, ja Hintin se on se paikka täytettävä.
Koko keskustelun ajan Hintti oli selin eikä nähnyt puhujan kasvoja, mutta äänestä hän huomasi, että puhe ei ollutkaan enää sellaisen Hemmon puhetta, joka kirjapaikkoja veteli lomaan. Paikan täyttämis-sanan kuultuaan hän asettui aivan hiljaa tarkastaakseen, tuliko kuulon erehdys, vai mitä se oli. Mutta kohta hän kuuli, ettei se kuulon erehdys ollutkaan, vaan että vanhan kissan tapa on maitopuuhassa olijalle ensin liekaistella ulompaa, ennenkuin mennä äänellään ilmoittamaan, että vailla sitä hänkin olisi. Niinpä Hemmokin esipuheensa perästä lisäsi:
– Ja kun kerran emännän työt tulevat toimitettavaksi, niin eiköhän silloin ole sopiva ottaa ne muutenkin täytettäväksi. Kyllähän minä, tuota, tuota ... olen vähän vanhempi, vaan minä olen ajatellut, että tuota ... olisi aivan Jumalan sallimus, eitä se on niin menevätä.
Nyt Hintti pääsi selville siitä, miksikä Hemmo puheensa alkupuolta niin leikillisesti hämmenteli. Eipä se enää yhtään miellyttänyt; kovin tuntui kolkolta, niin ettei osannut, mitä hän teki, siunasiko vai kirosi mokomata Jumalan sallimusesitystä. Töin tuskin jaksoi kuitenkin olla suuttumatta ilmivihaiseksi ja saada loppumaan muulla tavalla.
– Mitenkä isäntä nyt puhuu? Eihän tämä ole tavallisesti teidän puhetapanne.
– Niin no, kun tuota minä olen nyt joutunut poikamieheksi, ja eihän se silloin ... tuumaili Hemmo kenkänsä kärkiin silmäillen.
– Vaikkapa kohta, sanoi Hintti, mutta eihän tämä nyt ole matkalle menevätä: minä maailmanmielinen tyttöhutikka; isännän pitää näitä puhua vertaisilleen.
Hintti luuli osanneensa hyvinkin masentavan lauseen, mutta eihän se ollut kuin kiihoitusta, sillä Hemmo uneutti kenkänsä kärkiin katsomisen ja alkoi puhua hyvän toivon mukaisesti:
– En minä sitä pidä vikana, jos on maailmanmielinen: ei se ole mitään, ei ihan mitään, se on aivan sama, ei se asiassa tee mitään.
– No nyt minä uhon yhytin, ajatteli Hintti ja sanoi ääneen, että isäntä on hyvä ja heittää nyt ne puheet, jos ei muuta asiata ole, niin menette pois, tai jos ei, niin minä...
– Ei tuota, kyllä minä menen... Taisit hämmästyä ... en minä tällä kertaa ... pois menenkin.
Äskeiselle paikalleen tuvan penkille Hemmo meni jotenkin nolona ja alkoi miettiä jalkajuontensa hedelmiä. Saapahan nähdä, ajatteli hän. Jokohan ei tule mitään ... mutta mitenkä se sanoikaan ... niinhän se taisi sanoa, että jos isäntä tällä kertaa heittää ne puheet. Tuota, eipä tiedä, jos vasta sallii ... kun ei pitäne minua vanhana ja jurona, taitaa pitää heittäytyä enemmän leikkisäksi, sittenpä hänen näkisi.
Sillä aikaa, kun Hemmo näitä ajatuksia kaavaili päässään, jatkoi Hintti kirjeen lukemista. Jatustamalla hän siitä vähitellen selvän sai, vaan ei se yhtään naurattanut niinkuin olisi luullut. Ennen puoliväliin pääsemistä hän silmäsi jo loppuun ja näki, että Matin nimikin oli niin pilkallisesti kirjoitettuna. Ja itse kirje oli vielä pilkallisempi ... porsaista, koirarukkasista, vanhoista ukoista ja siijoonin repaleista.
No nyt minä olen saatu, vaan en vielä viety, sanoi hän ääneen ja ajatuksissaan jatkoi: Eihän tässä ole yhtään kunnon sanaa. Kyllä se nyt kyllästyi lopen ja kirjoitti tämän viimeiseksi minua härnätäkseen ... ja ainahan tämä jonakin menisi, vaan kun vanhat ukot alkaa minulle siihen sijaan työntäytyä tarjokkaiksi ... ja ennustuksestako vai mistä se on jo arvannut vanhoista ukoista kirjoittaakin.
Kaikki tämä sekamelska kävi Hintin niin harmiksi, ettei hän voinut olla turvautumatta tuohon naisten niin tavalliseen keinoon – itkuun. Hemmoon päätti hän suuttua ja heittää koko talon. Suuttua sieti Mattiinkin, mitä hän tuolla lailla kirjoittaa. Ja jos kuinka hitaasti olisi lukenut, niin ei se muuksi muuttunut: porsaita, vanhoja ukkoja ja koirarukkasia siinä oli. Ja kun herkesi katselemasta, niin itkeä piti vielä vähäisen. Sitä hän oli tekemässä, kun Jahvikin tuli unisena ja janoisena hakemaan juomaa itselleen.
– Etköhän vain ollut itkemässä, siltäpä minusta näyttää, sanoi hän. Johan nyt ollaan joutavissa!
– Anna olla minun, elä tule.
– Ei mutta, mikä sinulle on tullut?
– Ei mitään, mutta minun pitää päästä kotiin.
– Poisko lähdet? Elä, velikulta, tuota aio. Mikä tästä meidän elämästä tulee: kuka ne lehmät lypsää ja entäs monta muuta?
– Kotiin minun kai pitää päästä, en minä tule toimeen ikävältä.
– No en tiedä sitä, mutta ajattelehan kuitenkin, mikä tästä meidän talon elämästä tulee: minä en kai osaa hoitaa lehmiä, ja tuskin ovat viisaampia toisetkaan.
– Otatte minun sijalleni uuden piian, onhan niitä.
– Niin, mutta mistäs niitä kunnollisia näin keskellä vuotta saakaan. Ja äkkinäinen jos tähän otetaan, niin aivanhan se sotkee koko talouden, ettei se ole sitä eikä tätä, ei puuroa eikä velliä.
Vasten tahtoaankin piti Hintin nauraa Jahvin viime sanoille.
– No eikö se sellaista sitten ole, lisäsi Jahvi. Ja jos vähänkään tulet toimeen, niin ole edes tämä vuosi loppuun. Koetellaan tästä puoleen puuhata jotain hauskaa. Ruvetaan ja miehissä hyvitellään tuota isä-ukkia, jotta tämä elämä saataisiin vähänkään toisenlaiseksi. Ja jospa se saadaankin, kun ukki on leskenä, ja näkyy jo vähän virkeämpi olevankin, kuin kerjäläisen hevonen kesän tultua... Jäänethän toki...
– Jos pitänee sinun pyynnöstäsi olla joku aika, sanoi Hintti rauhoittuneempana ja meni navetalle.