Mäkijärveläiset: IX. luku
| VIII. luku | IX. luku Mäkijärveläiset Kirjoittanut Kauppis-Heikki |
X. luku |
Matti oli saanut tiedon.
– Vai nyt käymään, ajatteli hän itsekseen kävellen tuvan lattiaa. Vai jo saisi käydä ... olen jo käynyt käytäväni, ja sillä hyvä... Nyt se siellä odottaa, vaan odottakoon ja pitäkööt huvinsa, en mene. Olisikohan tuo tietänyt, etten ole enää mikään paljas renki. Se Pekka peeveli, jos se on ilmoittanut...
Kaikkea epäilystään ei hän kerinnyt purkaa, kun pistäytyi esille epäiltäväkin, joka oli Pekka.
– Hyvää illan kellukkata, jos kelpaa, toivotti tämä tultuaan. Yksinäsi sinä täällä vain istut. Eikö lähtä kävellä lopsimaan, siellä on niin lupoisa ilma.
– Missä sitä käveltäisiin?
– Tuolla pitkin tietä, ja jospa pistäytään Hemmolassa. Etkö sinä tiedä, sieltähän on Hemmo poissa.
– Kyllä tiedän, vaan en minä nyt...
– Mikä sinun nyt laiskisti? Minä olisin niin halulla kävellyt.
Matti käänsi puheen toisaanne ja kysyi, oliko suutari tehnyt Pekan kengät?
– Näethän sinä, että ne on jo jalassani. Ja mitä sinä niistä, lähdehän kävelemään.
– Ei, vaan puhuitko sinä siellä kellekään minun tähän pääsemisestäni?
– Enkä puhunut.
– Vaan jos sinä olet puhunut, minä vähän niin pelkään.
– No en ole puhunut suutarille enkä räätälille, en niin puukkohamaran vertaa, päätti Pekka nauraen.
– Olet sinä sanonut, koska naurat.
– Nyt kummat tuli! Miksikä se sinua niin peloittaa, että tutkaat kuin hyväkin tuomari.
– Siitä minä olen pahassa luulossa, että Hintti on päässyt tietoon, koska se oli kutsunut minua siellä käymään.
– Sehän hyvä on, riemastui Pekka. Silloin ei kuin saappaat solalle.
– En askeltakaan päätti Matti. Olisi ollut aikaa ennen jo sanoa, vaan eipähän ole sanonut. Nyt vasta, kun sinä ehkä olet ilmoittanut, laittoi kutsumamiehen.
– Eläpäs nyt noin toimessasi. Mikä rikos tuo on, jos on sanan laittanut, ja jos minäkin olisin ilmoittanut.
– Olisi sen ennen tehnyt, mutta eipä ole arvo antanut, kun olen ollut renkinä. Ja mitä sinä menit sanomaan.
– No kuulepas Matti rauhassa, kun minä sinulle selitän. Minä menin päivällä suutariin, niin se oli valmistamassa Hintille kenkiä, joista hän ei kuulunut tietävän mitään, vaan ne oli Hemmo käskenyt tehdä ja vielä niin hyvät kuin suutari osaa. Siinä juolahti mieleeni ja kirjoitin suutarin muassa paperilapun, jossa ilmoitin. Mutta olisi se ilman minun ilmoittamattakin kutsunut sinua. Eihän se nyt kärsi, että Hemmo on tuollaisessa hötäkässä hänen peräänsä, vanha ulkokullattu ukon heittiö, joka nytkin on toisten samanlaisten mieliksi veisaamassa. Siitähän se on Hintti kyllästynyt koko taloon ja laittoi sinulle viittauksen entisestä ystävyydestä. Ymmärrätkö nyt?
– Kyllä ymmärrän. Mutta tuskin olisi viittausta antanut, jos et sinä olisi ilmoittanut; ennen olisi mennyt kotiinsa.
– Ota sinä selvä sellaisista! Heitä nuo mietteet hiiteen ja pane takki päällesi, niin lähtään astumaan, kiirehti Pekka.
– En askeltakaan.
– Taidatpa olla oikein toimessasi. Etkö liene minullekin vihoin, vaan tunteehan ”kampsukin” leikin. Ja yksinäsikö jäät tänne?
– Niin.
– Oletpa vähän joutavissa. Saanko viedä terveisiä, ettet tule?
– Vie vaan, en tule.
Matti jäi istumaan yksinänsä tupaan, ja Pekka alkoi astuksia Hemmolata kohti. Mennessään hän ajatteli, että taitaapa tavara miestä ylpistää, ja vielä minullekin vihansa viskasi.
No jos se alkaa sellaista olla, niin en minäkään hänestä koko miehestä isosti välitä...
Sitten hän pani lauluksi ja lauloi, että kajahteli keväinen ilta:
- Henttuni sanoi, elä saakuri jätä,
- sillä yhdessä on hauska mennä.
- Vai lienenkö mä liian halpa
- sun rinnallasi kävelemään.
Iltaseurain pito olisi muuten luonnistanut hyvin hyvästi, mutta kun Hintti sai Pekalta tietää Matin terveiset niin häneltä iloisuus katosi. Sen lisäksi Hermanni aina kiusalla muistutti, että entäs se velka.
Muut siinä vähän leikkivät, mutta Hintti erosi yksinäisyyteen ja siellä, itkun sivutyönä, päätti huomen-iltana lähteä kotiinsa.