Mäkijärveläiset: I. luku
| Mäkijärveläiset | I. luku Mäkijärveläiset Kirjoittanut Kauppis-Heikki |
II. luku |
Tämän meikäläisten kylän nimi on Mäkijärven kylä, joka tulee Huhain vuorelta vähän koommin niinkuin etelään päin. Kylä ei ole päässyt kuuluisaksi eikä myöskään vuori, sillä ne molemmat ovat pieniä. Taloisia taloja on siinä järven ympärillä puolikymmentä ja hyvinkin sama määrä puumökkejä, isompia ja pienempiä sekaisin.
Elämä on täällä melkein samantapaista kuin muuallakin sellaisten elämä, joita suurempi maailma nimittää yksinkertaiseksi kansaksi. Mutta vähätpä siitä. Nämäkin vain elelevät laillaan, vieläpä laulelevatkin, ja erinomainen laulun halu onkin nuorilla. Minun pitää jo mukavuuden vuoksi pistää heidän vanha, mutta aina uutena pysyvä laulunsa tähän särpimen lisäksi.
Se on näin:
- ”Rakkaus on rauhan kukka,
- muista kultani, muista se;
- ei se muutoin tule hukkaan,
- jos ei kielet katkaise.”
Tällaiset olivat nuorten lauluja, eikähän vanhoilla lauluja olekaan, ja jos onkin, niin ne ovat vain tällaisia:
- ”Ei aina keyriä kestä,
- ei aina tupia pestä.”
Oli tällä kylällä vakaviakin ihmisiä, niinkuin Hemmolan isäntä Hemmo ja muutamia muitakin, jos ei laulunhaluisia vakavina pidettäne.
Syksyllä se mikkeli-syömingissä selvästi näyttäytyi, mikä mistäkin piti, ja sitten aina paremmin, jos oli viljalti viinaa. Silloin sattui välistä, että tapella nutistivatkin, jos asioissa niin kantautui. Vähemmän viinan aikana, jolloin ei tullut kuin parhaiksi puhetuulelle, ottivat kirjamiehet puhellakseen raamatusta, ja jotka eivät siihen kyenneet, ne pitivät muuta parran pärinätä.
Mikkeli-syömingissä syödään kovasti. Niitä pitää joka talo vuorollaan, ja niihin kutsutaan kaikki naapurit. Yhtenä keiton lajina on lammasrokka, ja sen tähden sanotaankin että ”päästään tästä Mikkeliin, niin pässi orteen kurnutetaan”.
Sinä syksynä, josta kerron, oli ensimmäiset tällaiset pidot Hemmolassa. Isäntä, jota Hemmoksi kutsuttiin, jouduttautui ne pitämään ensimmäiseksi, hän kun jouti hyvästi kävelemään kutsumassa, sillä kotona oli hänellä kolme aikamieheksi saapaa poikaa työssä. Eikä hän muutenkaan enää maallisista töistä välittänyt, veisaili vaan virsiä kotonansa ja niissä paikoin kylässä, jossa siitä pidettiin.
Joka syksy Hemmo kävi aina kutsumassa vanhan mökkiläisensä Liejuniemen Lassin vuoden alkiaisiin. Naapurinsa kutsui myös jokaisen, vaikka ei hän kaikista oikein pitänyt, ne kun olivat hänen sanainsa mukaan suruttomia pökkelöitä.
Ruualta päästyä piti isäntä pienen puheen.
– Tuota minun mielestäni, sanoi hän, ei saisi nämät syömingit olla ainoastaan syömistä, juomista ja joutavaa lopakoimista varten, vaan että kokoonnuttuamme muistaisimme paremmin kiittää Luojaamme, jolta kaiken saamme.
– Kyllä kaiketi se ei pahempikaan olisi, sanoi Liejun Lassi, jolla aina oli tapana sanoa että ”kyllä kaiketi”.
Toiset miehet eivät myöntäneet eikä vastustaneet, olivat vain ääneti; toisillensa siinä salavihkaa vähän naurahtivat. Hemmo kurkisti pöydän orrelle ja virkkoi:
– Eiköhän oteta ja veisata joku pieni virren värssy. Hae sinä, Jahvi, kirjavasu.
– En minä tiedä, missä lienee, sanoi Jahvi.
– No mene sinä Hermanni.
– En minä ... menköön Ima.
– Imapa se nöyrin lienee, sanoi poikain äiti, paraskin junkkari! Mene sinä Hermanni, anna noitten isompien olla.
– En minäkään tiedä koko kirjavasua, missä lienee.
Hemmo katseli vuoroon kutakin juttelijata, että kuka heistä liikahtaisi ja sanoi viimein:
– Kyllä siitä ei tule mitään ... kun te ilkiätte olla tuollaisia.
– Jos pitäänee minun lähteä, sanoi äiti.
– Elä mene; Hermanni joutaa mennä ja sen pitää mennä.
Hermanni lähti vähän väkinäisesti ja toi mustan kirjavasun, jossa oli yhtä mustia kannettomia ja kannellisia virsikirjoja sekä joku rutistunut ”Hunajan Pisara” ja sotkeutunut ”Armon Järjestys”.
– Tule Lassi, niin veisataan me vanhat miehet yhdestä kirjasta, sanoi Hemmo selaillessaan virsikirjaa.
Lassi kun oli mökkiläinen, niin piti olla nöyrä. Hän siirtyi lähemmäksi istumaan, pani piippunsa penkille ja sanoi:
– Saattaahan tuohon katsoa, vaan ei kaiketi minulla ole ääntä enemmän kuin lampaalla.
– Onhan sinun pojallasi hyvä ääni.
– Äitiinsä tuosta lienee tullut hyvä-ääninen, eikä minuun.
Isäntä aloitti virren.
Toiset isännät ottivat moneen mieheen vain yhden kirjan, jota yksi piteli, ja toiset siihen tavan vuoksi välistä vilkaisivat.
Vanhat, lihavat emännät kannattivat toverina nuottia, toiset ulkomuistista, toiset kirjasta. Pari nuorta emäntää istui äänettöminä, heillä kun ei ollut kirjaa eivätkä muistaneet ulkoakaan. Toisella heistä oli keväällä kudottu vielä aivan uusi hame, jonka rannun kauneutta he katselivat, pitäen kuitenkin silmällä, milloin joku katsahtaisi, jolloin he olivat vilpittömästi kuuntelevinansa toisten veisuuta.
– No eihän meidän pojat veisanneetkaan, sanoi Hemmo virren loputtua.
– Ei ollut kirjaa, puolustivat pojat.
– Olisi tämä minulta joutanut, sanoi Pasalan isäntä, en minä lasitta näe kuitenkaan.
Sitä ei ollenkaan tiedetty, milloin Pasalan isäntä olisi silmälaseitta nähnyt, vaikka ei hänellä niitä koskaan ollut.
– No et sinäkään, Jahvi.
– Mikäpä häntä täydellä mahalla jaksoi mölistä, sanoi Jahvi.
– Vai ei täydellä mahalla. Se on kummallista tämä nykyinen nuori kansa; ei vaan valevihjaksi antauttaisi Jumalan sanan harjoitukseen, kyllä muuta turhuutta osataan: toisin oli minun nuorena ollessani.
– Mitenhän sattui milloinkin, sanoi siihen Lassi.
– Niinkö sanoit, että miten milloinkin?
– Niin sanoin, että veikkosia oltiin ennenkin, niinkuin niissäkin kerrallisissa Kivimäen häissä.
– Se miten lie sattunut, sanoi Hemmo vähän nolompana.
– Niin ja siihen monta muuta, jatkoi halukkaasti Lassi.
– Tuota ... niitäkö sinä nyt muistelet.
– Enkä muistele, vaan kun sanoit, että parempia ennen oltiin.
– Jottako ei oltu, vaikka ei sinulla ole ollut milloinkaan mitään pelkoa sielustasi, eikä nytkään, vaikka olet vanha mies: muistelet kaikkia.
– Vanha kyllä, vanha kyllä, ei ole kiitosta nytkään, mutta kyllä muistan vielä nuoruudenkin aikoja, hyviä velikultia oltiin kaikki tyynni.
– Onhan sitä nyt jokainen nuorena vähän hullumpi, vaan ei ennen tuollaisia oltu kuin nyt nykyaikana... Tässä kun oli heinäaikana meillä kasakkana tuo ... tuo, tuo, mikä se nyt onkaan ... niin tuohan se oli Vallaton-Pekka, niin sen kanssa kun nämä meidän uskit olivat menneet aivan myllyn aikana kirkon kupeelle korttia lyömään...
– Myllynkö aikana, tutkaisivat toiset.
– Ei, ei kuin sanoakseni: kirkon aikana. Vieläkö näissä sitten on kiitosta.
– Niin no, olkoonpahan miten hyvänsä, en puhu mitään; vaikka muistetaanhan nuo, sanoi vielä Lassi.
Hemmo meni liedestä sytyttämään piippuansa eikä jatkanut enää siitä asiasta.
– No mitenkä se on sen meidän mökin kontrahdin teko, sanoi Lassi. Sinä olet aikonut lisätä maksuja, niin kyllä kaiketi se pitäisi olla kontrahtikin.
– Saathan sen niinkuin sitä kesällä sanoin, myönsi Hemmo.
– Moneksiko vuodeksi?
– Viideksi.
– Kyllähän tuo on aikaa tuokin, vaan on minusta vähän vähänlainen.
– Jospa siitä siihen mennessä kuoletkin.
– Ei kaiketi sitä tiedä, vaan eihän tuo vara pahentaisi. Minun poikani sanoi, että jos saisin kahdenkaan kymmenen vuoden kontrahdin, niin hän heittäisi renkiyden ja tulisi siihen minulle toveriksi.
– Senpä poikasi vuoksi minä en sitä annakaan.
– Mitä pahaa se on tehnyt?
– On se niin liika viisas olevinaan.
– No mitä pahaa se on viisaudellaan tehnyt?
– Onpahan. Kun minä tässä kerran veisasin tuota virttä, jossa on nuo sanat että ”kirotut vaivassa parkuvat, voi, voi! alati huutavat”, niin siihen tämä oli lisännyt ”jaskuta hulivili laulavat”.
Miehiltä purskahti nauru.
– Eipähän ole pahaan mieleen teistäkään sellainen jumalattomuus, koskapahan naurattaa.
– Kyllä kaiketi en puolusta, vaan naurattaahan tuo yhtähyvin, sanoi Lassi.
– Se joka toisen synnillä nauraa, se on osallinen siihen.
– Minä olen niin vähän lukenut, sanoi Lassi, että en pysty paljon inttelemään... Mutta eikö sitä saata antaa anteeksi, se on tullut sanotuksi nuoruuden huimuudessa.
– Enpä häntä niinkään.
– Kylläpä sitten vähästä on niin pitkät muistot.
– On siinä muutakin, ei ainoastaan se.
– Mitä se sitten on? kysyi Lassi vähän kiivastuen.
– Onpahan.
– No olkoon sitten! kivahti Lassi, kyllä kaiketi minun poikani täytyy tulla toimeen ilman sinun mökittäsikin.
– Se on pakosta, että sen täytyy tulla, ja jos paljon kopeilet, niin saat mennä sinäkin.
– Vaan kyllä kaiketi minä en lähdekään.
– Sinäkö et lähde?
– Minä kyllä; ennen sinä kuin minä.
– Vaan sinun täytyy lähteä.
– Ennen nurkkakivet.
– No koetellaanpa.
– No koetellaan.
– Sinä hävitön olet kun vastustat isäntääsi.
– En minä hävitön, sinä hävitön olet.
– Kuuletko, Pasanen: tämä sanoo minua hävittömäksi ja uhkaa olla parempi isäntä kuin minä, jonka on maa ja joka maksan maalta veron.
– Kuulehan, Hemmo, sanoi Pasanen, eikös Lassi ole tehnyt mökkiänsä sileälle aholle, eikä ole sopimuskirjaa eikä mitään.
– Niin on, mutta onko hän siltä isäntä minun maallani?
– Ei maallasi, vaan omassa tekemässä mökissään hän on isäntä, niinkauan kuin elää.
– No mikä siinä on, ja minä veron maksan.
– Vaikkapa maksatkin, niin elä intä; minä olen käynyt mökkiläiseni kanssa käräjätä tämänlaisesta asiasta. Kyllä se pysyy, joka kerran kylmään metsään on mökin tehnyt. Et saa elinaikanaan pois, jos et maksa kaikkia sen työvaivoja.
– Sillapa minä sanoin, että minä en lähde, sanoi Lassi. Minä en kyllä paljon ymmärrä raamatun kannalta, vaan oikeuden kannalta minä tiedän, että ei tule sitä tuomaria, joka minut panee pois niillä puheilla, kun vaan en tee rikosta.
Hemmo muuttui vähän lempeämmäksi.
– Elä sinä Lassi tyhjästä nosta noin suurta melakkata. ’Vihastukaat, vaan elkää syntiä tehkö’, sanoo sanassakin.
Lassi ei näyttänyt lempeämmältä, kiskoi vain savuja piipusta, joka yllätteli sammuakseen, ja sanoi:
– Kun on tarvis, niin minä nostan melua, olkoonpa synti eli mikä...
– Mitäs tarvista tässä on kiistelemiseen, tehdään vain sopimus.
– Ei kaiketi tarvista, kun et mainitse minun mökistä poispanosta mitään. – Vaan mistäs kirjantekijä saadaan?
– Käy sinä, Jahvetti, kutsumassa Lassilan Antti, se jo ennätti mennä pois, osaa se siksi kirjoittaa, että saapi sen toimeen.
– Ja jos siellä sattuu olemaan Vallaton-Pekka, niin se osaa vähän paremmin, sanoi Lassi.
– Sitäpä ei huolita, törähti Hemmo.
– No ei sitten, vaan välttäisi kai se minulle.
– Mutta minulle ei... Ja mene joutuin, eläkä siinä enää kuuntele!
Vallattomaksi Pekaksi kutsuttiin muutamata joutomiestä, jota pienenä poikana isänsä kotona sanottiin Vallan-Pekaksi, mutta kun isä hävitti talon, niin poika sai tuollaisen muiston isän kodista.
Jahvi lähti kirjoitusmiestä noutamaan paljon höylimmästi kuin kirjavasua. Ovessa mennessään muistutti vielä Hemmo:
– Käske ottaa paperia mukaansa.
Vähän päästä tuli Antti paperi-arkin puolisko torvelle käärittynä taskussa.
– Mitä minulla tehdään? kysyi Antti.
– Tuota, tässä on tehtävä tämän Lassin ja minun välillä sellainen sopimuskirja maksuista ja muista.
– Mutta tuota, minä kun en ole ennen tehnyt, niin osaankohan minä.
– Kyllä sen osaa, me sanotaan sanat valmiiksi.
Antti asetteli paperia pöydälle ja jo useampia kertoja sanoi itsekseen: mutta tuota. Paperi siinä käyristeli torvelle eikä ottanut pysyäksensä suorallaan. Kynän terä oli ruosteessa, ja kirjoitusmuste kuivettunut niin, ettei siitä kynä kastunut, ennen kuin kahvia vähän kaadettiin sekaan. Ensin piti kynää koetella johonkin virsikirjan lehteen, että rupeaako sillä tulemaan puustaveja.
– Mutta tuota ... mitenkäs aletaan? kysyi Antti.
– Paneehan ensin, että mökkiläisen kontrahti, neuvoi Hemmo.
– Ei niin, että mökkiläisen, sanoi Liisa.
– Mitenkäs?
– Torpparin.
– Se nyt on aivan sama, olipa tuo miten hyvänsä.
– Kyllä kaiketi minusta on parempi torppari.
– Mutta tuota, mitenkä se sitten pannaan? kysyi taas Antti.
– Panee torppariksi.
Ja sitten Antti kirjoitti: Torpparin kontrahti.
– Mitenkäs sitten?
– Ei kai se muuta tarvitse kuin panee vain, että: minä otan tämän Lassi Hälisen edeskin päin viideksi vuodeksi maalleni torppariksi seuraavilla ehdoilla...
Lassi murahti itseksensä.
– Ensiksi, että torppari maksaa kolmannen osan eloista ja tekee kesällä kolme viikkoa päivätöitä...
– Kolmeko? keskeytti Lassi.
– Niin kolme, kaksi olet ennen tehnyt.
– Vaan kyllä kaiketi minä en rupea tekemään enemmän kuin ennenkään.
– Mutta kun minä sen lisään, niin sinun täytyy tehdä.
– Eipähän ole pakosta
– Joko taas alotat riitaa.
– No en maksa enemmän kuin ennenkään, ja minusta on kummaa, että sinä viitsit vaatiakaan niin paljon tuollaisesta hallan pesästä.
– Sepä siinä on. Katsos, jos tuota halla panee, niin isännälle ei tule mitään hyötyä, kun päivätöitä on kovin vähän.
– Ei kaiketi siinä tule mökkiläisellekään.
– No se ei kuulu siihen asiaan.
– Kuuluupahan, jos ymmärrät. Ja jos panetat kolme, niin en tee kolmatta.
– No olkoon sitten kaksi, vaan yksi viikko talvella hevosen kanssa.
– Sen nyt saat inttelemättä.
– Ja maantie.
– Sitä en rupea tekemään.
– Mutta holliviikko sinun pitää ottaa.
– No jospa tuon ottaa, sanoi Lassi äkäisesti ja kysyi, että vieläkös muuta?
– Eipä sitä enää muuta ole, jos vähän huonetöitä.
– Huonetyöt ei kuulu isäntään, kyllä minä teen huoneita tarvitakseni.
– Kovin sinä olet ärtyisenä, muistutti taas Hemmo.
– Täytyy olla. Kukapa tässä köyhän kohtaa katsonee, jos ei itse.
– No olkoon huoneiden kohta, niinkuin sinä tahdot; minun tuntoni ei anna toista ihmistä liika paljon rasittaa millään kohdalla.
– Kyllä se on hyvä, kun on niin hyvä omatunto, sanoi Lassi hyvin vilpittömän tapaisesti.
Silloin oli kaikilla maksuilla sovittuna ja kirja vähän päästä valmis, kun vain pani todistajat alle.
Emännät ne eivät miesten tarinoita edes kuulleetkaan, ne kun vielä erotessaan puhelivat, kuinka monta vasikkata ja lammasta missäkin otetaan talvelle ja kuinka monta tapetaan. Lehmät ja lampaat tulivat puheeksi vasta näin lopussa, sillä pitihän tietää, kelle jääpi aikuinen sonni talveksi, ettei sattuisi tulemaan koko kylään puutetta karjan isännästä. Välistä sattui niinkin, kun ei ollut edeltäpäin puhetta, että täytyi lehmiä talutella virstamääriä toisiin kyliin. Useinkin kävi näin vähäheinäisinä vuosina, kun soviteltiin, että kaikki eläimet tuottaisivat viljaa. Silloin saivat sonnit ainakin maistaa tuonen nuoraa, ne kun syövät heinät makeaan suuhunsa eikä niiden tähden tarvitse kirnua isontaa, vaikka niitä olisi montakin.
Koko ajan oli Savitien ukki istunut melkein äänettömänä, poltellen litteäkoppaista visapiippuansa. Hän oli kyllä puheliaskin välistä, kun sattui puhe sitä laatua, että hän osasi siihen tarttua, mutta kyllä sen kuulla kerkesi, sanoja tuli siksi harvaan.
– Ei taida pidot parata, jos ei vieraat vähene, sanoi ukki viimein ja pani takin päälleen.
– Samaapa tässä olen minä ajatellut, sanoi Pasanen ja meni täyttämään piippuaan pöydän latvan alla olevasta tupakkahakkurista, sillä oli tavallista, että lähtötupakka piti panna jokaisen.
Venematka oli toisiin taloihin. Savitien ukki asettui perämieheksi ja muut miehet samoin perän puolelle. Kokan puolella oli vaimoväki, joista joku souti.
– Sanon kun sanonkin ajoissa ollessa, että asettukaapas nyt yhteen kohti, eli muuten hameenne kastuu, muistutti ukki vaimoväkeä.
– Niin, ja ei se ole sillä hyvä, lisäsi Lassi, vaan tässä joudutaan teidän tähtenne vielä toisen kerran kadotuksen syvyyteen.
– Milloinkas ennen? kuului monesta suusta kokan puolelta.
– Omasta suustanne minä kaiketi sen äsken kuulin, kun veisasitte, että Aadam vaimon kädestä omenan söi, ja se kadotuksen heille toi.
– Parasta kun et puhukaan, sinä et tiedä niistä asioista, virkkoi emännistä vanhin, jota sanottiin hyvin heränneeksi.
– Tiedän niin paljon kuin tarvitsenkin, puolusti Lassi.
– Sitä tarvista sinä kaikkein vähimmän tiedät, sanoi taas emäntä.
– Elä tartuttele akkain pakinoihin, sanoi Pasanen, vaan sanos, mitä pidät isäntäsi antamasta kontrahdista?
– Tuossahan tuo menisi, jos se olisi joku muu isäntä, vaan kun tämä on muka herännyt.
– Niin, ja sen yhden ainoan matkimisen tähden ei ottanut poikaasi.
– Muu sillä on mielessä, kyllä minä tiedän. Sillä on enin viha siitä, kun se pelkää poikani kosivan hänen emäntänsä sisaren tytärtä, joka siinä on usein ollut kylillä.
Pasanen oli hyvin mielissään, kun kuuli naimisasioista puhuttavan, hän kun oli usein puhemiehenä, arveli nytkin, että:
– Eiköhän nuo sopisi pariksi.
– Kyllä kaiketi muuten, vaan kun toisella on perintöä ja toiselle ei annettaisi mökkiäkään, sanoi Lassi.
– Siitäpähän saisi alkua.
– Ei se muille antaisi; eikö tuo kesytelle tyttöä omille pojilleen. Mitä ne suruttomat ja mökittömät perintöakalla tekee. Se on niinkuin Rasti sanoi kerran häissä juopuneelle, jolta oli hattu kadonnut, että autuaalle annetaan kintaat, vaan jumalattomalta hattukin menee.
– Jokohan niin on? sanoi Pasanen.
– Niin kaiketi se näkyy tätä nykyä olevan, ja olkoon ... se heistä huolikoon! sanoi Lassi ja herkesi ääneti.
– Mitä sinä siitä välität, sanoi vähän päästä Pasanen, kutsu vaan poikasi, minkä se Hemmo voipi.
– Minkäpä se kyllä voisi, vaan mitä se Matinkaan työnteko hyödyttäisi: minä milloin kuolen, Hemmo ajaa pois, puheli vähän suruissaan Lassi.
– Senhän se ehkä tekisi, myönsi Pasanen, ja ... ja, käänsi hän puheensa, ei siinä talossa oltu säälitty suoloja keittoon pannessa, niin hitosti janottaa, vaikka en syönyt yhtään kalaa.
Nytpä sattui Savitienkin ukille mukava puheenaine. Harvaan alkoi hän puhua jaaristaa.
– Tuo Tuomas, tuo kasakka Tuomas ... se on vähän kova suolaisen syöjä ... neljä potkusärkeä söi yhdellä kertaa ja vielä veti viidettä pyrstöstä ... enpä malttanut ... jo sanoin ... Tuomas ... pistäpä suolavedessä.
Näytti, että ukkia vieläkin säälitti tuo särkien tuhlaus, ja hän lisäsi:
– Kala ei vaivatta maalle tule, ei sitä kannata suden tavalla syödä.
Pasanen kuunteli ukin tarinata niin hartaasti, että pudotti tuohisropposen, jolla hän joi, järveen ja sitä kiinni tavoitellessaan oli mennä itse jälestä.
– Nyt sen pahuus vei, virkkoi hän.
– Vieköön tuollaisen astian, sanoi ukki. Hyvä, kun et itse mennyt.
– Mulle sattui kerran somasti, alkoi ukki taas jorrittaa. Teille sen suhahdan, ette ole kylän kelloja. – Kun minä kulin yksinäni kalassa ja meloin keskellä venettä seisaallani, niin annahan ollakaan, en huomannut verkon vilkkaria, ennen kuin aivan kohdalla... Rupeanpa kiinni tavoittamaan, vaan silloinkos puikasin päälleni järveen ja vene meni sitä kyytiä tiehensä. Mut oli luojan lykky, ... sattui matala ... pääsin polkkasin maalle.
Monelle hän oli tämän ennenkin suhahtanut, vaikka jokaista kielsi, että sulle suhahdan, elä virka muille.
Yli järven oli kohta kulettu. Venheen keula kohisi jo rantaruohossa, jysähti äyrästä vasten ja seisahtui siihen.
Vaimot nousivat venheestä, ja alkoivat astua latustella kotiinsa. Miehet vetää jutistivat maalle venheen, jossa oli vettä aika paljon, sillä ei kalamiehet venheitänsä hyvin pitäviksi pyydäkään, kalat kun vetisessä venheessä elävät paremmin.
Savitien ukki kun oli perämies, niin aukaisi hän venheen tapin ja vesi alkoi torvena juosta kuristaa ulos. Venheessä olevat rikat kiersivät ympäriinsä vesipyörrettä, likenivät vähitellen ja viimein mennä kurahtivat reiästä ulos.