Lystillinen runolaulu kummasta kalakukosta

Lystillinen runolaulu kummasta kalakukosta Kirjoittanut Heikki Väänänen

Jop’ on laulu laitettuna,

Sanat somat solmittuna

Rytsin^[1] ruuasta rumasta,

Kummasta kalakukosta,

Johonk’ ol’ pantu Paltamossa

Katti karvainen sisähän,

Isossa Itäkylässä

Paltamossa mainiossa.

Kerran keskensä isännät,

Rannin miehissä rupesit

Pyhäiltana puhuhun,

Julkisesti juttelehen,

Kuin on Oulussa pahoja

Tullissakin turkasia;

Syövät syökärit rahatta,

Ilman työtä tullin miehet,

Kun vievät välistä reestä

Evähiä matkamiesten.^[2]

Talon vaari taitavasti

Kysyypi kylän väeltä:

»Kusta nyt saisin kumppanita,

Kusta matkallen toverit?

Lähtisin minäkin kerran

Käpäisehen kaupungissa;

On mulla talia taasen,

Vielä voitakin vähäisen,

Vaikk’ on huono heinävuosi,

Mure muustakin ruuasta.»

Kohta yksi koiransilmä

Sanoopi väen seassa:

»Jopahan kotoa kyllä

Joulun eellä jouetahan,

Olis mielessä minulla

Lähtö poijes Pohjan maalle:

Lähtisin minäkin muuten

Käpäisehen kaupungissa,

Vaan onpi vähän vikoa,

Joka on kotona kauvan

Mulla muistissa pysynyt,

Poveani pureskellut:

Vietihin minulta viimein

Väkisin vasikan paisti.

Kun näki olevan reessä,

Sitä syökäri syleili,

Sitä anoi ahkerasti,

Pyysi pystössä käsinni.

Minä mies sanoin hänelle,

Puheskelin puolestani:

’En saata evästä panna

Tyköäni, ystäväni,

Poijes matkan pitkän päässä.

Kylläpä täälläi tarvitseepi

Pureskella porvarissa.’

Veipä sittenkin väkisin,

Vielä kiitti kinttujansa,

Hyvin kosti kynsiänsä.

Kuin ovat viekkahat viriät

Omin mielin ottamahan

Talonpoikien evästä!

Sitte kun tulin kotia,

Heti sai kylässä tietää

Akkani saman asian,

Josta akka aika lailla

Minua torui tolvanaksi.

Vaan nyt konstin mä kotona

Saatan vielä viisahammin

Tehä toisehen tapahan.»

Ottipa kissan kiiruhusti,

Tarttuupi takajaloista,

Siinä hirtti hiiren syöjän,

Pani pirtin lämmitessä

Leivän sisähän leviän.

Rupes estähän emäntä:

»Kosk’ on herja herjennynnä,

Naaraskissa naukumasta,

Niin nyljen nahattomaksi,

Siitäpä tulisi sievät,

Turkin puuhkat pulskiammat.»

Ukko uunilta puhuupi,

Partavaari paukuttaapi:

»Kyllä sinä, siivo muori,

Oike’in hyvä olisit

Syökäreille syölähille,

Kun nyt siitä kuoren poijes,

Veisitkin nahan väkisin,

Ke’en kesken paistamisen,

Siitäpä syökärit rupeais

Arvelehen aivoissansa,

Että on tähän sisähän

Jänes pantu Paltamossa;

Siitä mielehen menisi

Talonpoikien tavarat,

Vastakin repis rekiä,

Evähiä etsiskelis.

Ann’ olla katti karvoinensa,

Että tullee tuntemahan,

Mik’ on pantu Paltamossa,

Koottu kuorien sisähän,

Taherrettu taikinahan».

Isäntä ihasteleepi,

Lie’en vierehen lipuupi,

Pani kissan paistumahan,

Katin karvat kärtymähän.

Sitte kuin kuori päälle kuivi,

Taikina tuli kovaksi,

Katin päälle kankiaksi,

Ulos uunista nykäisi,

Paneepi säkin sisähän.

Sitte lähteepi kotoa

Maanantaina marssimahan,

Astuhun alusta viikon,

Kohen Oulua kokehen.

Kun tuli tykö Muhoksen,

Löysi kohta kumppaninsa.

Kumppanit heti kysyvät:

»Joko nyt jokea meemme,

Linnan tullista livumme,

Käymme kautta köyhän miehen?»

Juuruksen tykö tulivat,

Kestikievarin keolle.

Siltavouti Simpermanni

Oli juossut Juuruksehen

Tukkihin haoilla siinä

Tietä kiinni kiiruhusti,

Ett’ei joutuisi joelle,

Sieltä kulkisi kukana.

Ne, jotka jokea aivoit

Myllytullista tulehen,

Simpermannin käskyn kautta

Kangastullihin kävivät.

Pistit ensin pienen leivän

Tulliherralle kätehen;

Tästäpä herra herjemmäksi,

Kovin koiraksi rupesi,

Sanoi herra hilpeästi:

»Ketä sinä tällä kerjulaista

Pilkkoat pila-isäntä,

Ompa sulla suurempia,

Kalakukkoja komeita?

Anna mulle muutamainen

Teiän maanne maistiksista.»

Mies se mielellä hyvällä

Sysäsi kukon kätehen,

Jonk’ oli sisähän kissa,

Pantu katti karvoinensa.

Hetipä käski tulliherra

Tämän miehenpä tupahan,

Kutsui Rytsi ruukostille,

Antoi kahvit, antoi punssit,

Vielä viinatkin lisäksi.

Kun oli sarikat saanut,

Ryypyt suuhunsa suloiset,

Mies heti meni ka’ulle,

Sieltä poikkes porvariinsa.

Tämä on laulu laitettuna,

Sanat väätty Väänäseltä.

Sille palkasta tulisi,

Tahtoisi jalan takaisen,

Kun olis ollut saatavilla

Silloin tullissa tykönä,

Kun Rytsi ruualle rupesi,

Iltaiselle ilkeälle.

Haukkasi palasen päästä,

Toukaiseepi toisen kerran,

Jo sattui käpälä suuhun,

Kynnet kielehen rupesit;

Luuli hauin hampahiksi,

Eli lahnan leukaluuksi, –

Eipä usko ensinkänä.

Kunpa viiltää veitsellähän,

Näkeepi olevan siinä

Karvaisen katin sisällä.

Hetipä kirosi herra,

Kesken syönnin synkeästi,

Sanovi sanalla tällä:

»Enpä tuota turkastakaan

Luullut nyt minä poloinen

Perkelettä petturiksi;

Kun on ilkeä isäntä

Pilannut parahan viljan,

Tuolla lailla tuhrannunna.

Ei sitä tieä ihmisrukka,

Mitä syöä syntisparan

Vasta vanhana pitääpi,

Kun ei nuorna näitä nähty,

Noita ruokia rumia.»

1. Prytz (Rytsi) oli tähän aikaan tullimiehenä Oulussa.
2. Tässä on puheena niin sanottu »pikku tulli», joka v:sta 1622 Ruotsin vallan loppuun asti kaupunkien tulliportissa kannettiin kaikista sisään tuotavista maalaistavaroista.

Lähde: Grotenfelt, Kustavi (toim.) 1899: Väinölä: Helmivyö suomalaista runoutta. Werner Söderström, Porvoo.