Lupaus

Lupaus. Kirjoittanut Immi Hellén

Puut aukovat uhkeita umpujaan,

kevätilta on leppoisa, lauha.

Myös kummulle hiljaisen hautausmaan

kevät nostatti nuoria kukkiaan,

ja siellä on siunattu rauha.

Moni hauta on hoidettu hellimmin,

käden lämpimän varmaan se työtä.

Nimet piirretty kultaisin kirjaimin

on kumpujen muistomerkkeihin –

siinä rakkaus ollut on myötä.

Vaan syrjässä, laidassa kalmiston,

liki aidan kolkon ja harmaan

yks köyhä ja hyljätty kumpu on,

saraheinien peitossa hoitamaton,

se unhoon jäänyt on varmaan.

Nyt saapuu äiti ja poika sen luo:

– Sinun isäsi lepäävi tässä.

– Minun isäni! kallis on sana tuo.

Minä lasken kummulle kukkaset nuo,

hän ehkä on henkenä lässä.

– Oi, isästä kerro! Miks lähti hän pois?

Hän oli niin hyvä, sen arvaan.

Ah, jospa hän haudasta nousta vois,

hän onnen ja riemun kotihin tois,

mun isäni, isäni armaan!

Vaan äidin silmihin kyynelet saa

ja otsalle hiipii huoli:

– Hänen katseensa hennonko sumentaa?

– Sinun isäsi – hiljaa hän lausahtaa –

väkiviinan hän uhrina kuoli.

Ja hän kertoo kulkeissa keväisen yön

sen äärellä haudan karun

ne kärsityt kohlut ja tuskan, työn,

kuink’ ol’ monasti murheesta murtua syön,

surunkylläisen, kaamean tarun.

Jo on vaiennut äiti, ja poikanen pään

niin vakaana, varmana nostaa:

– Minä lupaan sen ääressä haudan tään,

oi äitini, raittiiksi, raittiiksi jään,

sitä myrkkyä maista en koskaan!

Minä lupaan sen, isäni, kuuletko sen?

Minä lupaan sen paikassa tässä,

sinun erheesi, armahin, sovitan sen,

ja rauha nyt siunattu muistolleni

Olet varmaan henkenä lässä.

---

Eikö kuulunut suhina siipyein,

kun he kulkivat kotitiellä?

– Minä poikasen isänsä haudalle vein,

hän lapsiko, lapsiko vielä nyt? – Ei,

hän mieheksi varttui siellä.

1922.

Lähde: Hellén, Immi 1930: Lasten runokirja: Suomen pojille ja tytöille omistettu. Valistus, Helsinki.