Luovutus
Luovutus Kirjoittanut Kaarlo Sarkia |
- Niin, eivät ne palaa, ne päivät,
- ne syksyiset, ainainen sade
- kun solisi kontuihin katon,
- mut kirkkaus aavistamaton,
- suviaurinko alenematon
- sydämiimme.. Niin, sinne ne jäivät,
- ne aika jo ahmaisi kade.
- Edes muistonsa pitää pyytäin
- sydän, entinen onnen kehto,
- sitä muistoa keinutti vuoden.
- Kuut kulkivat vieden ja tuoden,
- yhä enemmän ottaen, suoden
- yhä niukemmin. Minunko syytäin?
- Mikä siis on elämän ehto?
- Se on tää: mitä elämä antaa,
- pois sen pian vaatii se jälleen.
- Juur rikkain oltuas mailla,
- nyt vaivaisna, kaikkea vailla,
- osas vielä on luopua, lailla
- sen lesken, jok’ ainoan kantaa
- rovon Herralle pelkäämälleen.
- Mitä tahdot, kohtalo? Meni
- jo kaikkeni! Muiston säteen
- vain omistan viimeisen! Senkö
- nyt viet? Ota pois! – sitä enkö
- minä antaisi? Säästelenkö?
- Ota! Rippeetkin rikkauteni
- näin luovutan velkojan käteen.
- Ne on poissa, ne päivät. Ne laina
- oli ankaran Elämän Herran.
- Elo käydään aavikkoretkin,
- pian häipyvin keidas hetkin.
- Lain tään, sydän, ymmärtänetkin:
- surun portti on avoinna aina,
- ovi onnen vain kiitävän kerran.
Lähde: Sarkia, Kaarlo 1943: Kohtalon vaaka: runoja. WSOY, Porvoo.