Luovutus

Kirjoittanut Kaarlo Sarkia


Niin, eivät ne palaa, ne päivät,
ne syksyiset, ainainen sade
kun solisi kontuihin katon,
mut kirkkaus aavistamaton,
suviaurinko alenematon
sydämiimme.. Niin, sinne ne jäivät,
ne aika jo ahmaisi kade.
Edes muistonsa pitää pyytäin
sydän, entinen onnen kehto,
sitä muistoa keinutti vuoden.
Kuut kulkivat vieden ja tuoden,
yhä enemmän ottaen, suoden
yhä niukemmin. Minunko syytäin?
Mikä siis on elämän ehto?
Se on tää: mitä elämä antaa,
pois sen pian vaatii se jälleen.
Juur rikkain oltuas mailla,
nyt vaivaisna, kaikkea vailla,
osas vielä on luopua, lailla
sen lesken, jok’ ainoan kantaa
rovon Herralle pelkäämälleen.
Mitä tahdot, kohtalo? Meni
jo kaikkeni! Muiston säteen
vain omistan viimeisen! Senkö
nyt viet? Ota pois! – sitä enkö
minä antaisi? Säästelenkö?
Ota! Rippeetkin rikkauteni
näin luovutan velkojan käteen.
Ne on poissa, ne päivät. Ne laina
oli ankaran Elämän Herran.
Elo käydään aavikkoretkin,
pian häipyvin keidas hetkin.
Lain tään, sydän, ymmärtänetkin:
surun portti on avoinna aina,
ovi onnen vain kiitävän kerran.


Lähde: Sarkia, Kaarlo 1943: Kohtalon vaaka: runoja. WSOY, Porvoo.