Luostarikammiossa

Luostarikammiossa. Kirjoittanut Viktor Rydberg

Vanha munkki lampun siistii, hakee voimaa haarikasta.

Ukko pränttäämään on oiva, juomahan on miestä vasta.

Toinen rakas työ se toista estä ei, hän aprikoi:

täytti ukko monen niteen, monen maljan tyhjäks joi.

Teos kellastunut eessään nyt hän kirjaimia piirtää,

verkkaan yli pergamentin kättä taidokasta siirtää;

lapsen ihastusta loistaa, kun hän pääsi pisteesen,

ukon otsa, itse vanha pergamentti ryppyinen.

Mitä piirtää, mitkä aatteet, se on hälle yhtä melkein,

ote vain kun tulee oikein, siroin kirjaimin ja selkein.

Milloin alkukirjain luontuu, hymähtää hän iloiseen,

tuo taas voimaa »tekstin jatkoon» miedot mehut rypäleen.

Noin kun tointansa hän hoitaa, on tää koppi yksinäinen

verho siemenen, min maahan jalo puu loi uljaspäinen,

kädensuojus valonvilkkeen, jota leyhkä liehuttaa,

valon, joka soihduks varttuu, josta päivä sukeaa.

Jospa tietäis, mitä toimii, loukkoon varmaan kynä lentäis,

ja jo »Neitsyt auta!» huutain, rukouskappeliin hän entäis.

Et sä tiedä, dogmin vanki, tuonees talteen, valohon

luotteet, jotka dogmin alta henget vapauttava on.

Yksin kopissas et istu: luonas, liehuin yli pääsi,

airut Hänen on, mi kerran aioonien määrät sääsi.

Hän se vaiti kynääs ohjaa voittokulkuun riemuiseen,

pelastamaan Platon taivast’, tasavaltaa Perikleen.

Juohan vanhus! sulo siemaus työtä ahkeran ei haita;

valmiiks, ennenkuin sa uinut, uusi alkukirjain laita!

Siltaa yli aikain kuilun teet sä, saattain yhtehen

tuhat vuotta takanasi, eessäs vuotta tuhannen –

Aatokselle teet, mi murtaa vangin kahleet, sorron ajat.

Mut on pimeydessä vielä valtalinnat, orjain majat,

ikkunasta vanhan munkin vilkkuu heikko valovyö,

yli mailman verkkaan kääntyy keskiajan tähtiyö.

Lähde: Rydberg, Viktor 1906: Valikoima runoelmia. Suomeksi toimitti Valter Juva. Werner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo.