Luonnon temppelissä
Luonnon temppelissä. Kirjoittanut Gustaf Gideon Forsman |
- Seppelit hiuksissaan, kesä morsiusvaatteissa hohtaa.
- Aurinko herttainen, maa-ilmojen valtias uljas,
- Vaunuissaan ajelee pika-varsoillaan komeoilla
- Hattaroiden yläpuolella, siintävän taivahan alla,
- Katsahtaa hymyten sulo-Herthaa, morsiotansa,
- Hehkuen lemmessään hänellen myös suikkavi suuta.
- Sen ovat suukkoiset tulisemmat viiniä Lesbon,
- Sen ovat kaunoiset nuo tuuheat, kultaiset kutrit,
- Jotka sen hartiollen alas aaltoavat, hyväellen.
- Armahisen kesäkuun lumo-iltana, seuduilla Pohjan,
- Astuvi maamies nyt majastaan, joka nousevi tuolla
- Töyrällä juhlaisten petäjäin sekä koivujen kesken.
- Tyynenä mielessään kuni järven kiiluva kalvo,
- Katsella mielivi hän, miten kasvanehet ovat maansa,
- Niityt ruohoiset sekä viljavat vainiot, jotka
- Kartanon ympäröivät, lemuten, sulo-vihreydellään.
- Tienoon laulelevan nykyisin on kastanut taivas,
- Kyllältä kylvellyt tavarastostaan sitä lahjaa,
- Jostapa elpyvät taas kukat, kuihtunehet elo-kasvit.
- Seisovat nää hymyten, vesi-helmiä kantaen, jotka
- Kirkkaina kiiltelevät, noruen yhä kasvuista maahan.
- Raskahat roikkaukset kumohon tosin kaatanehet on
- Miehenmittaisen, rehevän rukihin, joka kasvoi
- Pellolla hyökyillen, kuten lahden läikkyvät laineet.
- Ehkäpä ilman haltia sallivi koht’ rajutuulen
- Lentää vankeudesta ja kiitää valtavin siivin
- Ympäri tienoiden, ylös nostaen taivasta kohti
- Sarkojen herttaisen, hetivän rukihin, joka surren,
- Silmissä kyynelehet, ihan maahan painunut onpi.
- Maamies! vastaisuutta nyt ei sovi sun epäellä.
- Katsehes taivohon luo, rukoellen siunaust’ sieltä!
- Toivosi kukkikohon kuten nurmen kukkaset tuolla.
- Turvau vaan Jumalaan, ole rehti ja vilpitöin aina.
- Hän joka silloinkin sinut holhosi, kun oli kallis
- Aika, kun nuo kamalat tuho-vierahat, nälkä ja rutto
- Kiersivät ympäri maan, ja kun tuonelan ruhtinas tuima,
- Välkyttäen vikatettaan, runsaita viljoja niitti
- Pohjolan tunturi-rinteiltä Vuoksen rannoille saakka,
- Hän, kuten ennenkin, sua lemmellä muistava onpi.
- Oi, suloinen suvi on, tämä kaunis hääruno Pohjan. –
- On kuni juhlainen, pyhä temppeli nyt koko luonto.
- Suuri on temppeli tää; sen tornin huippua silmä
- Ei näe, sillä se pistävi taivasta korkeammalle.
- Katto sen kaareva on, sininen, majesteetillinen myös;
- Taivahan taituri on kuvannut sen pensselillänsä.
- Tähtölän kultaisen, ihanaisen hän pani holviin.
- Syys kun valtavi maan, pimeys kun synkeä uhkaa,
- Silloin loistelevat tulisoitot taivahan niinkuin
- Kynttiläkruunujen kristalli keisarilinnassa, kun on
- Kruunausjuhlan ilta ja on hovi vieraita täynnä.
- Laattiakin vipajaa paremmin, kuin temppelin, jonka
- Ihminen saa raketuksi, jos kohta hän taituri onkin.
- On komeampi sen vaippa, kuin kaunihin kankurin kangas.
- Tää teos Mestarin on, iki-viisauden jalo aate.
Lähde: Forsman, Gustaf Gideon 1882: Pohjolan puolukoita: keräymä runoja, suomennoksia ja alkuperäisiä, sepinnyt G. G. F. G. W. Edlund, Helsinki.