Luonnon syliin!

Luonnon syliin!

Kirjoittanut Lauri Soini


I.Muokkaa

Kirjoissa uinuvi sulotonta unta
homehtunut oppinut yhteiskunta.
Kirjoissa henki sen nuutuu,
niihin se turtuu ja puutuu.
Pitäkää sielujen palanut tuhka,
pitäkää kirjojen kuivunut ruhka,
joka eli – ennenkun kuoli!
En minä kuorista huoli!
Luontoa, elämätä huokua tahdon,
helmiä etsiä pohjalta vahdon!
Luonnossa, suloa mi helää,
elämäni halajan elää!
Luonto on nuortean elämän virta,
luonnossa virisevi sointujen pirta
kaunista kangasta luoden,
iloa ja riemua suoden!

II.Muokkaa

Jos astuvi hetkeksi köyhään majaan
tai vaikkapa pistäkse seppien pajaan,
niin rinta, mi kirjaan kyltyy,
taas uudesti elämään yltyy.
Jos hetkeksi ottavi varresta paljan,
niin tuntuu kuin olis raskaan taljan
pois heittänyt hartehilta,
ja voimasta kuohuu rinta.
Jos hetkisen lavertaa vaimojen kanssa
ja kuulevi iloja ja murheitansa,
niin hellästi heläjää mieli
ja lauluhun läikkyy kieli.
Vaan entä jos leikkivi parvessa lasten,
sinisilmien, raitisten valkohasten!
Oi, iloa sun sydämesi silloin!
Nukut ruusujen tuoksuun illoin!

III.Muokkaa

Kun kevähällä jättävi kaupungin
ja kulkevi ympäri maata,
ihan onnesta, riemusta hullautuu!
Sitä ei edes kertoa saata –
oma itse kun kokonaan unhottuu
ja luonto vain mielehen heijastuu!
Ohi vaarojen vilkkuvat kirkkainnaan
sinijärvet ja vihreät lehdot,
ja vainiot tuoksuvat tuoreuttaan,
ja tuutivat tuulien kehdot,
ja kukkia, kukkia täynnä on maa,
ja perhoset päivässä liihottaa.
Ja karjojen kellot ne kalkattaa,
ja lintuset livertävät kilvan,
ja vaaleat hattarat kaihottaa
yli kirkkahan, siintävän ilman,
ja loistava aurinko kirkastaa
tien varrella talosen ikkunaa.
Joka hetkenä kulkija nähdä saa
yhä uuden ja ihanan taulun,
on suloa ja kauneutta täynnään maa
ja helinätä soiton ja laulun.
Elo on kuin lintusen vapaa ain –
oli pitkin tai poikittain!

IV.Muokkaa

Mut silloin elämä on parhaallaan,
kun niitylle heinään lähtee!
On ihan kuin janon sais sammuttaa
sulovetosella lirisevän lähteen,
kun tuoresta heinää niittelee
ja heinillä perhona liitelee,
ja heleänä päivä paistaa,
ja nurmi ja lehto loistaa!
Oi, ihanata heiniä huiskuttaa
on rinnalla neitosen vilmän,
ja silmää iskien kuiskuttaa
kera viehkeän sirkeäsilmän!
Välin punasena poskuet halottaa,
välin huivihin silmät hän piilottaa!
Ja heleänä päivä paistaa,
ja nurmi ja lehto loistaa!
Miten ilosena hilskaten, kilpaillen
pere illalla saunahan saikaan!
Oli löylyssä saunan lämpöisen
koko karjamme yhteen aikaan!
Mut hämärässä jälkeen iltasen
pojat koputtavat aitan ovellen.
On sulosen valonen suvinen yö,
sydän leutona sykkien lyö.
Ja aitassa soidessa hyttysen
on armasta vaipua uneen,
ja neitojen vaipassa uinaillen
jää maailma unhon lumeen.
Mut olo niin suvisen sulonen on
ja uni niin ilosen huoleton.
On sulosen valonen suvinen yö,
sydän leutona sykkien lyö.


Lähde: Soini, Lauri 1903: Punasta ja vihreää: runoja. E. E. Sundvall, Helsinki.