Luonnon meri kohisee

XXVIII [Luonnon meri kohisee] Kirjoittanut Kaarlo Sarkia

Sydän, kuuntele, kuuntele: Lävitse ihmiskunnan keinuen nousee ja vaipuu

salaperäinen, raskas aaltoilu, tumma ja kumea,

epäsäännöllinen ja mahtava, alati vaihtuva, vailla rauhaa..

Se on ihmisen rakkaus, ihmisen viha ja ihmisen toivo ja kaipuu.

Pane korvasi ihmisen rinnalle, kuuntele: soi veren suihke sumea

kuin latvojen humu, kun puut syystuulessa taipuu..

Meri ihmisen lävitse, editse, taitse ja jalkojen alla ja pään yllä pauhaa,

se keinuu, se nousee ja vaipuu ja tulvaa ja laantuu ja hersyy ja haipuu,

tovin lyö kuni harjaspäät kovin meuruten – jälleen on lauhaa

suhinaa elon-lämmintä kuin väre läntisen suutelis suvikuun viljaa,

rupeamansa raivoaa, taas sitten on hiljaa, hiljaa..

Vaan rajuilman henget vaanivat hiljaisuudessa, haltiat myrskyn,

ja ne nousevat aavistamatta vedenlevosta kauhein muodoin ja puhaltaa taistelutorviin

suventyynestä ruoskien esiin pauhun ja sauhun ja kauhun ja tyrskyn ja hyrskyn,

taas näyttää kamalan mahtinsa ihmisten sieluissa levännyt Luonnon Meri,

sekasortoon hukkuu maa, vihan karjunta kiirii korviin –

oman tuskaisen kuohunsa uhrina lyö yli maailman tulvaten ihmisen veri..

Lähde: Sarkia, Kaarlo 1943: Kohtalon vaaka: runoja. WSOY, Porvoo.