Luonnon kirja/Luku 3

Linnuista
Luonnonkirja
Kirjoittanut Zacharias Topelius

Kolmas Luku.

Linnuista.

Tuolla akkunassa riippui ei kauwan aikaa sitten lintuhäkki. Siinä asui wiheriäwarpunen, jonka sain werkolla metsässä. Kewäimen tultua alkoi se wisertää. Ymmärsinpä sen pyrkiwän ulos wapaasen ilmaan. Sanoin sille: mitä annat minulle, jos päästän sinun irti? Se wastasi: sano mitä tahdot.

Minä sanoin: kutsu tänne kaikki linnut, jotka lentäwät metsissä. Kutsu tänne kaikki ne, jotka uiwat wedessä. Jos woit luwata minulle sen, pääset wapaaksi.

Se wastasi. Paljo waadit minulta, joka olen niin pieni. Woinko pakottaa suuret kokot kuulemaan ääntäni?

Minä sanoin: sano niille, että minä tahdon katsella Jumalan tekoja linnuissa. Kyllä ne mieluisesti tottelewat ääntäsi Jumalan kunnian tähden.

Wiheriäwarpusesta oli tämä neuwo hywä. Luwattua mitä pyydin, päästin sen lentämään. Eipä kauwan wiipynytkään, niin jo tuli takaisin. Nyt eiwät ne ole tästä kaukana, sanoi hän. Ne istuwat tuhansittain kaikilla oksilla metsässä. Tuolla merellä uipi tuhansia toisia. Seuraa minua, niin osotan sinulle tien.

Sitten hän lentää liuwotteli pois. Kuljin sitä suuntaa, jota hän edeltäkäsin lensi. Tulimmepa suureen metsään järwen rannalla. Siellä lentää räpytti monia lintuja joka paikassa, niin että niiden siiwet suhisiwat juurikuin myrsky-ilma. Kysyin kummastellen, jos kaikki nämä oliwat lintuja. Owat, sanoi wiheriäwarpunen. Meidät tunnetaan siitä, että me kaikki munimme. Jonkun ajan haudottuamme muniamme, puhkeawat niistä poikamme, joita sitten elätämme pesässä. Ruumiimme on peitetty lämpimillä höyhenillä, jotka wissinä aikoina lähtewät ruumiistamme, kun olemme sataimessa. Uusia höyheniä kaswaa entisten sijaan. Suumme, joka on luusta, kutsutaan nokaksi. Meillä on kaksi siipeä, joilla lennämme, samalla perää pitäen pyrstöllämme. Ruumiissamme on hienoja huokureikiä, jotka tekewät meidät keweämmiksi. Kaikki on niin laitettu, että woimme lentää ilmassa, juurikuin kalakin uipi wedessä. Muutamilla meistä owat niin pienet siiwet, että ne lentäwät waiwaloisesti. Muutamat linnut eiwät lennä ollenkaan, waan juoksewat. Moni meistä rakentaa kummallisia pesiä kaikellaisista aineista, joita kokoomme siihen nokallamme. Muutamat meistä tulewat wanhoiksi, mutta eiwät kuitenkaan elä niin kauwan kuin nisäkkäät. Pienimmät eläwät tuskin kolmea wuotta. Monet meistä asuwat kesällä pohjoisessa, mutta syksyllä lentäwät ne pois lämpimimpiin maihin etelään. Sellaiset owat _muuttolinnut_. Jumala osottaa niille tien wieraisihin maihin. Jumala johdattaa ne jälleen takaisin kewäillä pohjoiseen.

Näin puhuttua piilousi wiheriäwarpunen wapisten, sillä siinä tuliwat isot petolinnut, jotka kaikki eläwät pienempäin lintujen lihasta. Ne iskewät saaliisensa kiinni pitkillä kynsillään. Ne repiwät sen palasiksi koukerolla nokallaan. Kaukaa Amerikan wuorilta tuli se suuri _kondorikotka_, joka on niin wäkewä, että se lennättää kynsissään lampaan. Sen rinnalla lensi sen pienempi weli, se harmaa _korppikotka_, joka näyttää niin julmalta paljaine kauloineen. Sen perässä tuli se ahnas _sääski_ haarapyrstöineen. Sen perässä lensi haukan suku, jolla on kaikista linnuista tarkin näkö. Se suuri _kotka_, jota kutsutaan lintuin kuninkaaksi, lensi sitten ilmassa leweillä siiwillään. Sukkelasti kuin nuoli luijasi _jahtihaukka_ ylhäältä alas saaliinsa päälle. Siellä wikisiwät pienet linnut raatelewan haukan ympärillä, joka uhkasi syödä ne suuhunsa. Siinä piilousi _pöllö_ päiwän walossa tirristäwine silmineen, sillä se wäjyy yöllä hiljaa saalistansa. Muistatko sitä isoa kissapöllöä, jonka rengit naulasiwat tallin owen päälle? Hywin rumahan se oli, mutta rumempi oli wielä huuhkaja, se suurin pöllöin suwusta. Kaikki lensiwät nyt metsään saalista pyytämään.

Wieläkään en uskalla tulla näkywiin, sanoi wiheriäwarpunen. Waris-sukuun, joka tulee tätä likinnä, ei ole ollenkaan luottamista. Kysy näiltä linnuilta, niin wastaawat ne sinulle mieluisimmasti syöwänsä jäännöksiä, jotka muillen eiwät kelpaa. He wastaawat eläwänsä kaswuin marjoista. Mutta elä heitä usko. Olen heidän nähnyt warastelewan munia lintusten pesistä. Poikiamme saamme pelätä heiltä. Tuolla raakkuu se mustanharmaa _waris_. Tuolla huutaa se musta _korppi_, joka jo kaukaa tuntee hajun kuolleista eläimistä. Tuolla nauraa räkättää se warkaan-sekanen _harakka_. Tuolla tekee se musta _naakka_ pesäänsä kirkon torniin.

Onpa ihanaa kewäillä kuulla laululintuin laulawan puissa. Silloin ihastuu ihmisen mieli, sillä lintuin wiserrys kiittää Jumalata. Tule, minä näytän sinulle ne, jotka kauniimmasti laulawat wiheriässä metsässä. Jospa olisi yö, kuulisitpa sen harmaan _satakielisen_ laulun. Harwoin tulee hän tänne meidän maahan, mutta on meillä täällä se suloinen _laulurastas_, jota kutsutaan pohjoisen satakieliseksi. Auringon noustessa ihanana aamuna on meitä monta, jotka laulamme sydämen pohjasta. Tuolla näet _leppäkertun_. Täällä wisertää sisareni, se pieni _wiheriäwarpunen. Peippo_ laulaa tuolla iloisella äänellään. Se keltanen _kanarialintu_, joka tuotiin tänne wankina wieraasta maasta, laulaa kuitenkin iloisena häkkinsä wankeudessa. Tuolla on _tikliwarpunen_, yhtä kaunis nähdä kuin kuullakkin. Tuolla on se ilomielinen _hamppuwarpunen_. Mutta kukahan tuo on, joka noin ihanasti lirittää tuolla korkealla sinisessä ilmassa? Se on se kauwan odotettu _leiwonen_, jonka wiserrys ennustaa kewäimen tuloa.

Monta pientä lintua kutsumme warpuslinnuiksi. Mutta kaikki eiwät laula yhtä kauniisti. Tuolla katolla tiuskuttaa naapurisi, _kotiwarpunen_. _Wästäräkki_ lieputtaa alinomaa pyrstöänsä. _Kiwitasku_ hyppelee hääläten kiwillä. _Pakkastiainen_ kiipeää puissa. _Punatulkku_ pöyhistelee punaisine rintoineen. Waroppa poikasen ansaa kaunis pihlajalintu, joka istut pihlajanmarja-tertussa. Pyydäppä, poikanen, ennen tuo musta _kottarainen_, jonka saatat opettaa matkimaan ihmisten sanoja. Sukkela _pääskynen_, sinut tunnemme kaikki. Aina tulet sinä kewäillä takaisin pesääsi huonetten lakkaan. Aina muutat sinä syksyllä pois lämpimämpiin maihin. Sanoppa, oletko siellä tawannut pienintä kaikista linnuista, _kolibria_ eli mesilintua, joka elää kukkaisten hunajasta? Sanoppa, oletko nähnyt sitä kirjawaa _papukaijaa_, joka käwelee niin pahasti kahdella ainoalla warpaallaan? Usein olemme hänen kuulleet häkissä puhuwan ajattelemattomasti sanoja, joita ei hän ymmärrä.

Tunnetkos sitä, joka kukkuu metsässä? Se on se harmaa _käki_, joka munii muiden lintuin pesään. Kaksi warwasta kääntyy sillä eteenpäin, mutta kahdet kääntywät taaksepäin. Sellaiset jalat owat _tikallakin_, joka teräwällä nokallaan hakkaa reikiä puihin.

Kerran istuin huoneesi katolla, sanoi wiheriäwarpunen. Siitä näin hywät ystäwäsi, kesyt _kanalinnut_, jotka eläwät yhdessä, suuressa seurassa. Siinä piilousi se siweä _kyyhkynen_ haukan kynsistä kuhertain kyyhkyislakkaansa. Rikkaläjällä pöyhisteli se riitaisa _kukko_, joka warhain aamuilla huutaa kukkokiekonsa. _Kanan_ kaakattaessa piipattawat kananpojat sen siipien alla. Mutta jos kukko oli olewinansa joksikin pöyhkeä, oli _kalkkuna_ olewinansa kahta wertaa pöyhkeämpi. Se käydä tepasteli juurikuin ylpeä ihminen. Se pyyhki maata siiwillään, juuri kuin olisi tahtonut sanoa: kuka uskaltaa nauraa minun ylewyydelleni? Kaikki nämä linnut eiwät tahtoneet mielellään tulla metsään. Minä lupasin heidän täällä saawan tawata likeisiä sukulaisiaan. Siitä kaakattiwat he ylenkatseella. Mutta iloisempana elää täällä wapaudessaan se suuri _metso_, joka soipi kewäillä puun latwassa. Täällä pitäwät _teeret_ soidinta isoissa joukoissa, waikka ne usein säikähtywät metsämiehen ampumisesta. Täällä wiheltää _pyy_ metsikössä. _Metsäkana_ (riekko), joka on harmaankirjawa kesällä, walkenee talweksi. Kalkkuna, joka ei ollenkaan tahtonut tuntea tätä sukulaisuutta, kääntyi mieluisammin sen kauniin _riikinkukon_ tykö, joka wasta oli tullut tänne lämpimistä maista. Sattuikin kalkkuna juuri parhaasensa. Riikinkukko, joka oli wielä pöyhkeämpi, lewitti päiwäpaisteessa kaunishöyhenisen pyrstönsä. Se kateellinen kalkkuna närkästyi kokonaan mieliharmista. Kohta hyökäsi hän riikinkukon päälle, joka samassa iski kiinni kalkkunaan. Niin tappeliwat molemmat, siksi kuin oliwat nykkineet toisistaan kaikki höyhenet.

Tuolla näet sen suuren _kamelikurjen_, joka on kotoisin kaukaa tuolta kuumasta erämaasta. Se on suurin kaikista linnuista. Lentää ei se saata, sillä sen siiwet owat liiaksi pienet. Mutta hän juoksee paremmasti kuin sukkelin hewonen. Kun metsästäjä ajaa häntä kauwan, saadaksensa sen pyrstöstä kauniita höyhentupsuja, piilottaa hän juuri kuin jänis päänsä pensaasen.

Rannalla käwelee pitkäsäärisiä lintuja noukkimassa ruokaansa pitkällä nokallaan. _Kahlolinnut_ ne owat, sillä ne kahlailewat mielellään matalassa wedessä. Tuolla on se suuri _tuonenkurki_, joka muissa maissa tekee pesänsä katolle. Tuolla on _kurki_, joka lentäessään oikasee pitkän kaulansa suoraksi. Tuolla waanii _haikara_ kaloja. Tuolla wiheltelee _kuowi_. Tuolla kahlailee _kurppa_. Tuolla kurnuttaa _ruisrääkkä_ illoilla ruispellossa.

Soudellessasi weneellä kesällä olet usein nähnyt lintuja, jotka pulisewat wedessä leweöine nokkineen. Edellimäisenä uipi emä. Sen jälessä uipi keltanen poikaparwi. Nämä owat _uimalinnut_, joilla on uimanahka warwasten wälissä. Tuo kaunis _tiira_ tuijaapi alas mereen, saadakseen kiinni salakkaa. Kun _kalalokki_ lentää maalle, odottaa kalastaja myrskyä. Ylewänä uipi se walkea _joutsen_ tyweneissa lahdissa. Kotona kartanolla kaakattaa kesy _hanhi_, mutta metsähanhet muuttawat syksyllä suurissa parwissa lämpimämpiin maihin. _Heinäsorsa_ uipi lahdissa koko poikaparwinensa. _Ankka_, joka käydä lenkuttaa wesilammikkoon, on sorsan kesy sisar. _Koskelo_ tarttuu usein kalastajain werkkoihin sukeltaessaan kalain perässä. Korkealla lentää _kaakkuri_ taaksepäin oikaistuine jalkoineen. Rikas mies nukkuu _haahkatelkän_ pehmeillä untuwilla.

Wielä on meitä monta, joita en ennätä luetellakkaan, sanoi wiheriäwarpunen. Luokkamme lajia on 6,000 (kuusituhatta). Ainoastaan papukaijoja on 200 (kaksisataa) lajia. Kyyhkysiä lasketaan olewan 100 (sata) lajia. Hywin erilaatuiseksi on meidän ruumiimme rakennettu, aina sen elinkeinon mukaan, joka meille parhaite sopii. Jos petolinnut wälistä tekewät ihmisille wahinkoakin, owat ne muut sitä wastaan suureksi hyödyksi. Muutamat meistä syöwät mätänewiä raatoja, jotka muutoin myrkyttäisiwät ilman. Muutamat syöwät monia wahingollisia eläwiä. Muutamat nielewät kaswien siemeniä, jotka ne sitten jättäwät itsestään siihen, missä ei koskaan ennen sellaisia kasweja ole ollut. Useammat linnut owat ihmisille hywäksi ruuaksi. Untuwillamme makaawat lapset kätkyessä. Metsä-ihmiset tekewät waatteita höyhenistämme. Munistamme tulee makeaa ruokaa. Huolista raskasmielisenä menee ihminen mielellään metsään kuuntelemaan lintuin laulua. Siellä kewenee hänen mielensä, sillä ilomieliset linnut laulawat uutta toiwoa hänen murheelliselle sydämellensä.

Tämän sanottua katseli wiheriäwarpunen haikeasti minua, juuri kuin olisi tahtonut sanoa: joko nyt olet tyytynyt? Pääsenkö jo takaisin wapauteeni? Pääset, sanoin hänelle. Nyt olet wapaa. Kohta lensi hän iloisena sinisen taiwaan alla laulamaan Jumalan hywyyttä koko elin-aikansa.

Kotka.

Kalastaja, joka souteli merellä, näki kummallisen sodan. Korkealla ilmassa lensi iso kotka. Weden kalwossa ui iso hauki, joka ajeli pienempiä kaloja. Kotka näki hauwin. Juurikuin nuoli ampui hän alas ylhäältä. Hän iski teräwät kyntensä kiinni hauwin selkään. Hän koetti nostaa sitä ylös wedestä, lentääksensä pois sen kanssa. Mutta hauki oli hänelle kowin raskas. Hauki oli hänelle kowin wäkewä. Tämän tunnettua koetti kotka siiwillänsä räpyttäen päästää kynsiään irti. Sepä ei onnistunutkaan. Ne istuiwat kowin lujassa. Hauki koetti taas sukeltaa meren pohjaan. Mutta hänellä ei ollut woimia wetää sitä ylöspäin riuhtowaa kotkaa muassaan. Näin taisteliwat kauwan nämä molemmat wäkewät pedot. Wiimein wäsyi kotka. Hauki, joka oli paremmin kotonaan wedessä, weti wihollisensa muassaan sywyyteen. Siellä kuoli kotka. Mutta haukikaan ei woinut enää päästä wapaaksi kuolleesta kotkasta, joka oli kiinni hänellä selässä. Muutaman ajan perästä nousi hän kuolleena ylös weden pintaan. Kotkan luuranko oli wielä kynsistä kiinni hauwin ruumiissa.

Onpa niinkin tapahtunut, että kotka on wienyt pieniä lapsiakin, jotka owat leikitelleet kedolla. Näin käwi kerran Sweitsissä, jossa on paljo hywin korkeita wuoria. Kotka wei lapsen ruuaksi pojilleen pesäänsä, jonka hän oli tehnyt korkealle kalliolle. Mutta lapsen isä, joka tiesi missä pesä oli, kiipesi sinne. Siellä löysi hän lapsensa wielä eläwänä kotkan poikain seassa. Kotka warjeli pesäänsä wihan wimmassa riehuen. Wasta kowan tappelun perästä, jossa isä sai useita sywiä haawoja, onnistui hänelle saada lapsensa pois. Kotka tapettiin. Sen pojat otettiin eläwinä. Kaswaessaan tuliwat ne hywin kesyiksi. Mutta etteiwät pääsisi lentämään pois, leikattiin niiltä toinen siipi toista lyhemmäksi. -- Kotkalla, niinkuin leijonallakin, kuwataan woimaa. Muutamat suuret waltakunnat käyttäwät wieläkin kotkan kuwaa waakunanansa. Muut pitäwät leijonan kuwaa.

Muinoin oli suurisukuisilla ihmisillä tapana taiwuttaa _jahtihaukkaa_ metsästämiseen. Se pyydettiin kiinni aiwan nuorena. Sitten pantiin se riippuwaan wanteesen, jota alinomaa heilutettiin ympäriinsä kolme wuorokautta, niin ettei jahtihaukka saanut ollenkaan nukkua. Siinä tuli se niin pyörryksiin, että häneltä katosi kokonaan muisto wapaudestansa. Mutta hänellä oli wielä jälellä luonnollinen halu muita lintuja pyytämään. Prinsessat, jotka ratsastiwat kauniilla hewosilla, kulettiwat jahtihaukkaa muassaan, hihnalla käteen kiinni sidottuna. Kun joku muu lintu nähtiin metsässä, päästettiin jahtihaukka irti. Kohta lensi se saaliinsa perään. Wähän ajan perästä palasi se takaisin tuoden saaliin muassaan. Sellaisista jahtihaukoista maksoiwat rikkaat hywin paljo.

Harakka.

Sattuipa eräässä herrastalossa kerran niin, että hopealusikka katosi, jota ei woitu löytää. Ketään muuta ei saatettu luulla warkaaksi, kuin palweluksessa olewaa tyttö raukkaa, joka oli pessyt hopeakalut kyökkissä. Tyttöä syytettiin warkaudesta. Tätä hän kyllä ei tunnustanut, mutta kun ei woinut todeksi näyttää wiattomuuttaan, wietiin hän wankeuteen. Herrastalossa oli kesy harakka, joka hyppeli joka paikassa huoneissa. Juuri kuin tytön piti kärsiä rangaistuksensa, toimitti Jumala niin, että hänen wiattomuutensa tuli ilmiin. Eräs poika löysi harakan kätköjä, joita se oli tehnyt lakkaan kurkihirren ja katon wäliin. Siellä oli sekin kadonnut hopealusikka. Siellä oli paljo muutaki, jota oli kadonnut, ilman että siitä kukaan tiesi mihinkä kalut oliwat joutuneet. Waras harakka oli wienyt kaikki nokassaan kätköönsä.

Pääskyset ja warpunen.

Kaksi pääskystä oli kerran tehnyt pesänsä tallin owen kohdalle. Kohta hawaitsiwat he warpusen lentäwän pesään. Ne koettiwat ajaa häntä siitä pois. Mutta warpunenpa ei lähtenytkään pois, waan puri heitä, kun yrittiwät sisälle. Nytpä nähtiin kummia. Nämä kaksi pääskystä kutsuiwat ison joukon muita pääskysiä apuunsa. Kaikki pääskyset toiwat suussaan olkia ja sawea. Näillä alkoiwat he muurata pesän suuta umpeen, niin että warpunen olisi kyllä kuollut sinne nälkään, jos ei muuan armelias poika olisi pelastanut häntä sieltä. Pääskyset saiwat pesänsä takasi. Mutta siinä eiwät he enää menestyneet, waan rakensiwat itselleen toisen pesän.

Muuttolinnut.

Eiwät kaikki linnut muuta pois talweksi. Piammiten kaikki petolinnut pysähtywät tänne. Warpunen laulaa tirskuttaa talwellakin katolla. Useammat kanalinnut pysähtywät tänne, mutta kesyt paleltuisiwat, jos eiwät saisi majaa ihmisiltä. Useoita pieniä lintuja jääpi tänne. Waris muuttaa pois syksyllä pohjois-Suomesta, mutta pitää talwea Etelä-Suomessa. Tilhi asuu kesällä Lapissa, mutta tulee tienoillemme talwen alussa. Muutamat rastaat owat täällä koko wuoden, mutta useammat muut linnut muuttawat pois syksyllä. Kaikki wesilinnut, jotka eiwät ole kesyjä, muuttawat pois samana aikana. Muutamat eiwät mene kauwas merien taakse. Toiset linnut muuttawat useita satoja peninkulmia niihin maihin, joissa aurinko paistaa kuumana wuoden pitkään. Pohjois-Saksanmaalla saatiin kerran tuonenkurki, jonka siiwen alla oli kiinni katkennut nuolen kappale. Tämä nuoli oli sellainen, jolla metsä-ihmiset kaukana Afrikassa ampuwat lintuja. Puolassa saatiin toinen tuonenkurki, jolla oli kultaketju kaulassa. Ketjussa oli piirrettjä sanoja. Eräs korkeasukuinen mies Itä-Intiassa, jonne on monta sataa peninkulmaa Puolasta, oli ripustuttanut ketjun tuonenkurjen kaulaan.

Muuttolinnut.

:Te lähtevät linnut,
:Oi milloinka saa
:Taas vartoa teitä
:Tää syntymämaa?
:Kun virtojen juoksu
:Pois kahlehet luopi
:Ja kukkien tuoksu
:Taas suloa suopi,
:He riemuten lentää,
:Tien viittaa ei lie,
:Vaan kohti he entää,
:Kyll' löytyvi tie,
:Mi kotihin vie.

:Sä eksynyt henki,
:Oi milloinka taas
:Sä löytänet vihdoin
:Sun syntymämaas?
:Kun palmusi siellä
:Jo kypsenä hohtaa,
:Niin täält' ilomiellä
:Sä palajat kohta.
:Kuin lintu sä lennät,
:Tien viittaa ei lie,
:Vaan koht' sä ennät,
:Kyll' löytyvi tie,
:Mi kotihin vie.

Lintunen akkunan ruudun takana.

:"Ken naputtaapi nyt akkunaan?" --
:"Se aukaise mulle hetkeks vaan!
:On pakkanen ulkona. Paleltaa.
:Jo kuolen kohta. Ei ruokaa saa.
:Jos tupaan pääsen, mä tyydyn vähään,
:Vaikk' ortehen kaikkein pienimpähän."
:Laps lintusen laski lämpimään
:Ja sille jakeli leivästään.
:Kun talvi katosi luminen
:Ja kevät tuli, jo lintunen
:Taas ruutuun noukkas ja pyrki pois:
:Laps päästi ettei sen paha ois.
:Pois pääsi se näin,
:Lens taivohon päin
:Ja lauleli Luojaa ylistäin.

Laululintunen.

:Jo päättyi, lintu, sun elämäs.
:Et ruokaa nouki nyt sormiltain.
:Et enää lennä nyt häkistäs.
:Et enää kuiska mun olallain.
:Et enää laulele riemuisasti,
:Jost' iloitsimme niin useasti.

:Puutarhaan lapset nyt juoksivat.
:Ja maahan haudan he kaivoivat.
:He siihen lintusen peittivät.
:Sen päälle ruusunkin heittivät.
:Kun kauniist' iltapäivänen loisti,
:He linnun laulua aina muisti.

Kettu ja kukko.

Kettu: "Mull' arvoitus onpi. Ken arvaa sen?"

Kukko. "Se mulle virka. Kyll' arvunnen."

Kettu. "Ken ylpeydessään itseään
:Niin antavi narrata, että hän
:Siit' itkevi? Ken syö herkkuja vaan?
:Mik' elävä viisain on luonnostaan?
:Tuo arvoitus päätäsi pyörryttää.
:Luo astu. Sen tahdon mä selittää."

Kukko. "Ai, kynsines kuin mua runtelet?"

Kettu. "Kun kourissani nyt kitiset,
:Niin arvoitukseni selitän sulle.
:Tuo korkein viisaus suotu on mulle,
:Sill', aatteles, minäpä lorullain
:Nyt herkkua ateriakseni sain.
:Jok' ylpeydessään itseään
:Niin antavi narrata, että hän
:Siit' itkee, sep' olet juuri sä.
:Sen vuoks sinut suuhuni nielen mä."

Warpunen ja hevonen.

:Tuoss' söi hepo kauroja itsekseen.
:Niin varpunen lens hänen vieraakseen.
:"No, annapa mullekin jyvänen
:Tai kaksikin", virkkoi varpunen.
:"Syö pois", hepo vastas, "min haluat vaan,
:Viel' yltäkyllin minäkin saan."

:Mies hyvä se antavi omastaan.
:Näin varpu pääs nälän tuskastaan.
:Kun taas kesän lämpimät tulivat,
:Niin kärpäset hepoa purivat,
:Niit' otti nyt kiinni varpunen,
:Näin ystävätänsä palkiten.