Luonnon kirja/Luku 13

Valosta ja lämpimästä
Luonnonkirja
Kirjoittanut Zacharias Topelius

Kolmastoista Luku.

Valosta ja lämpimästä.

Onpa nyt valoisa päivä, aurinko paistaa ikkunoista sisälle, voipi siis nähdä kaikki tuvassamme. Illan tultua laskeupi aurinko. Sitten vasta tulee _hämärä_, niin ettei enää niin selvästi voi nähdä kaikkia, ja sitten tulee _pimeys_, jossa ei voi nähdä juuri mitään. Mutta silloin sytytetään valkea takkaan, päre pannaan palamaan pihtiin eli talikynttilä sytytetään pöydälle, vaikka näiden valossa emme näe niin selvästi kuin päivän valossa. Jos tällöin menemme kartanolle, niin näemme kuun paistavan ja valaisevan maata. Tai nuo kirkkaat tähdet paistavat niin ihmeellisen kauniina meille illalla tuolta siniseltä taivaalta.

Mistä tulee siis valo? Se tulee meille auringosta, kuusta ja tähdistä, tulesta ja monista kappaleista, niinkuin kiiltomadoista, fosforista ja vanhoista lahonneista puupalaisista. Mitä on valo? Onko se itsestään kappale eli onko se kappaleiden luonto, joka saattaa meitä niitä näkemään? Sitä kyllä ei voi kukaan oikein selittää. Me näemme ainoasti valon täyttävän koko maailman, ja kun se katoaa, ovat kaikki asiat toisin. Muutamat sanovat koko maailman avaruuden olevan täytetyn aineella, joka on paljoa hienompi kuin ilma, ja tätä kutsutaan _eeteriksi_. Ja juuri kuin ääni tulee ilman tärinästä, niin tulee valo siitä, että eeteri tärisee, kun joku panee sen liikkeelle. Niin paljon tarkoin tiedetään, että valo kulkee paljoa nopeammasti kuin ääni. Ja jokaisen sekunnin välillä, kun kello napsahtaa, lentää valo 29,000 (yhdeksänkolmatta tuhatta) peninkulmaa eteenpäin, ja vaikka aurinko on niin hirveän kaukana, ei valo kuitenkaan tarvitse kuin vähä yli 8 minuutin tullakseen auringosta tänne.

Juurikuin ääni tulee meille korvain kautta, niin tulee meille valo silmäin kautta. Me näemme silmillä, ja silloin _näkyvät_ meille kappaleet. Kun korvat sisältä pilautuvat, tullaan kuuroksi. Kun silmät saavat vahingon, tullaan sokeaksi. Sokeina syntyneet ihmiset eivät tunne valoa. Mutta miksikä välistä juurikuin sädehtisi ummessa olevissa silmissämme, kun lyömme otsaamme seinään? Siitä se tulee, että silmän sisällä on hellä tuntohermo, joka johdattaa valon tuntoomme. Ja joka kerta, kun tämä tuntohermo loukkaantuu, tuntuu juurikuin valon säde nähtäisiin.

Otanpa nyt paperin, pistän reijän sen läpi neulalla ja katson reijän läpitse. Näenpä siitä pienestä reijästä ladon ja niityn kaukana tuolla metsän rinnassa. Tiedänpä nyt jonkun kappaleen tulevan silmälle nähtäväksi sillä, että valon säteet tulevat silmään kaikista kappaleen osista. Sanomattoman hienojahan silloin valon säteet ovat, kun niin mahdottoman paljo säteitä ladosta ja niitystä tulee silmään yhden ainoan, paperiin pistetyn, pienen reijän lävitse!

Mutta miksikä lato ja muut kappaleet, jotka ovat tuolla etäällä, näkyvät pienemmiltä kuin ovatkaan likempää katsoen? Sen nyt näytän sinulle kuvalla. Tässä ovat puut, ja tässä seison minä katsoen niitä. Puut ovat yhtä isoja; mutta kuitenkin näen likempänä seisovan puun olevan pienemmän etempänä olevaa puuta. Miksikä niin? No siksi, kun ajattelen kumpaisenkin puun latvan (huipun) päästä tulevan silmääni valon säteen, ja toisen säteen juoksevan juuresta maan pinnassa. Ymmärränpä molempain likimmäisestä puusta tulevan säteen tekevän isomman kulman (vinkkelin) silmääni vasten ja juurikuin enemmän levenevän. Mutta etimmäisestä puusta tekevät ne suipumman kulman ja vähemmän levenevät. Vedänkö viivan sädetten välille, niin käsitän likimmäisen puun näkyvän niin paljoa isommalta kuin etimmäisen puun, kuin sen sädetten välillä oleva viiva on isompi viivaa, joka on etempänä olevasta puusta tulevain sädetten välillä.

Mutta et tarvitse ajatella toisen puun olevan juuri toisen kohdalla, sillä silloin toinen värjöttäisi pois näkymästä sen etimmäisen. Sillä puut ja monta muuta kappaletta ovat läpinäkymättömiä. Mutta muut kappaleet, niinkuin ilma, vesi ja lasi, päästävät valon lävitsensä, niin että niiden läpi nähdään, ja sellaisia kappaleita kutsutaan _läpinäkyviksi_. Kun valo paistaa läpinäkymättömihin kappaleisin, tulee niiden taakse varjo. Nyt palaa talikynttilä pöydällä, ja minä asetun kynttilän eteen. Näenpä jotakin mustaa seinällä. Mikä se on? Se on varjoni. Jota likemmä seinää menen, sitä pienemmäksi tulee varjoni. Jota etemmäksi menen seinästä, sitä suuremmaksi tulee varjo. Mutta varjo tulee sen mukaan miten kynttilä on asetettu. Jos kynttilä asetetaan lattialle, niin tulee varjoni seinälle hyvin pitkäksi. Jos nostan kynttilän pääni päälle, tulee varjoni lyhemmäksi. Samalla lailla tulee varjoni pitkäksi edelläni tiellä kävellessäni, kun aurinko eli kuu on alaalla taivaalla. Mutta jos ne ovat korkealla, tulee varjo aivan lyhyeksi. Ja jos ne ovat aivan pääni päällä, niin en näkisi ollenkaan mitään varjoa. Sitä saat nähdä tiimapatsaassakin, joka näyttää päivän aikoja juuri sillä, että navan varjo muuttuu auringon kulun mukaan.

Näenpä läpinäkyväin kappaletten toisinaan olevan _värittömiä_, mutta läpinäkymättömillä kappaleilla on erilaiset _värit_. Mistä tulevat värit? Ne tulevat siitä että kappaletten pinnoista palaa valo eri lailla. Nenäliinani on valkea; sen pinnasta palauu enin valoa takaisin, ja sentähden se tulee valkeaksi. Huivini on musta, se imee sisäänsä enimmän valoa, ja siksi se tulee mustaksi. Musta huivi lämpeneekin pikemmin, kun aurinko paistaa siihen. [Muist. Valkea ja musta eivät ole oikeastaan mitään väriä. Valkea on valoa, ja musta on pimeyttä. En saata nähdä mustaa, enkä saata nähdä varjoa, jos ei niiden vieressä ole valkeampia kappaleita.] Muistatko niitä kauniita värejä vesikaaressa, jotka tulevat auringon sädetten murtumisesta niissä pienissä vesiherneissä? Yläpuolelta on se punainen, sitten helevän keltainen, sitten viheriäinen, sitten vaaleansininen, sitten tummansininen, ja sisimmäinen laita on kihtaava. Jos maalaan samat värit hyrrään samaan järjestykseen ja nakkaan hyrrän sukkelasti pyörimään, näyttää hyrrä aivan valkealta. Siitä näen valkean valon olevan yhdistetyn vesikaaren seitsemästä väristä, ja se saatetaan jälleen jakaa erilleen niihin, niinkuin valon sädetten paistaessa tahkotun lasin läpi. Kun valo paistaa kukkaan, tulee se punaiseksi, jos se imee sisäänsä kaikki muut säteet, mutta palauttaa itsestään pois ainoasti punaiset. Jos se palauttaa itsestään siniset säteet, näyttää se siniseltä, ja niin on kaikkien värien kanssa. Paitsi vesikaaren värejä, on niitä muunkin näköiselle vivahtavia, jotka tulevat värien sekoituksesta. Mustasta ja valkeasta saadaan harmaata, mustasta ja punaisesta ruskeata j.n.e. Sen pitää kaikkein maalarien hyvästi tuntea. Ja tarkasti tulee niiden osata kuvata valoisia ja varjopaikkoja; muuten ei ole kuvaus kuvatun näköinen.

Jos jollakulla kappaleella on hyvin kiiltävä pinta, näen siinä kuvani juurikuin _kuvastimessa_ (peilissä). Siksi kuvauvat kaikki ympärillä olevat kappaleet kirkkaassa lähteessä eli tyvenessä järvessä eli hiljaa juoksevassa joessa. Mutta jos menen kuvastimen sivulle, enpä näekkään itseäni, vaan muita, jotka ovat kuvastimen edessä toisella puolella. Siitä näen etteivät valon säteet kimpoa kuvastimesta joka suunnalle. Jos säteet tulevat suoraan, palauvat ne suoraan takaisin vastassa olevalle kohdalle. Soutaessani veneellä joella, näen rannan kuvastelevan niin että sen kuva vedessä juurikuin kääntyisi sisäänpäin. Se tulee siitä että valon säteet rannalta lankeavat vinoon veden pintaan.

Mutta jos asetan suoran kepin puolitiestä veteen, niin näyttää sen kuva juurikuin murretulta. Ja jos panen vesikuppiin rahan, näyttää tämä olevan toisessa paikassa, kuin se onkaan. Miksikä niin? Siksi kuin valo menee suoraan aineen läpi, joka on yhtä tiheää jokapaikasta; mutta jos se menee harvemman aineen läpi tiheämpään eli päin vastoin, niin murtuvat säteet ja juurikuin sujuvat syrjään. Vesi on harvempaa kuin ilma, siksi näyttää keppi murtuneelta, ja raha näyttää olevan eri sijalla. Ylempänä oleva ilma on harvempaa kuin alempana oleva, siksi näyttää aurinko aina olevan taivaalla ylempänä, kuin se onkaan.

Lasi on paljoa tiheämpää kuin ilma: siksi murtaa paksu lasi hyvin valon säteet. Jos otan pyöreän lasikappaleen, joka on molemmin puolin mykevä, näenpä tavallisella matkalla kaikkia suurempana, kuin itsestään ovatkaan. Sellaiset _suurennuslasit_ ovat ihmeellisiä läpikatsottaessa, kun niillä katsotaan aivan pieniä kappaleita. Isällä on sellainen lasi, jota hän kutsuu _tulilasiksi_, ja sillä sytyttää hän piippunsa, sillä se kokoaa auringon säteet yhteen polttopilkkuun. Äidillä ovat _silmälasit_ mykevästä lasista, kun hän ei näe selvästi likeltä. Ontevilla lasilla nähdään kaikkia pienempänä kuin ovatkaan; sellaisia silmälasia pitää lukkari, joka on likinäköinen eikä näe hyvästi pitkälle matkalle. Ja jos sovitan useita mykeviä lasia kohtalaisesti pitkään putkeen, niin saan siitä _kiikarin_, joka samalla näyttää isontavan edessä olevat kappaleet ja tuovan ne likemmä.

Joka kerran kun seison auringon paisteessa eli istun valkean lekolla, tunnen auringon ja tulen samalla paistavan ja _lämmittävän_. Ajattelen silloin usein itsekseni: kuka tiesi, jos ei valo ja lämmin ole juuri samaa, joka ilmestyy kahdella eri tavalla? Toisella kerralla olen nähnyt valon lämpimättä, niinkuin kiiltomadon, ja lämpimän valotta, niinkuin kylmää naulaa takoessa, siksi että se tulee aivan kuumaksi. Silloin olen ajatellut: ihmeellisiä ovat luonnon voimat!

Olen havainnut lämpimäin kappaletten antavan lämmintänsä kylmille kappaleille; mutta silloin menettävät lämpimät kappaleet lämpimäänsä. Jos tartun talvella rautalukkoon, tunnenpa, kuinka se viepi lämmintä kädestäni. Olenpa havainnut muutamain kappaletten pikemmin kuin toisten tulevan kylmiksi eli lämpimiksi. Saatan pitää hiiltä hyppysissäni vaikka sen toinen pää on tulinen. Mutta jos kiehutan vettä rautapannussa ja tartun käsin sen rautaseen varteen, niin se polttaa. Jos pannussa on puinen varsi, tohdin siihen kyllä tarttua. Siitä tiedän raudan ja kaikkein metallein olevan hyviä _lämpimänjohdattimia_, mutta puun, kiven, villan, ilman, veden ja muiden kappaletten johdattavan hitaammasti lämmintä läpitsensä. Siksi rakennetaan huoneita puusta eli kivestä. Sillä jos niitä rakennettaisiin raudasta, niin olisivat ne tukalaksi asti lämpimät kesällä ja hirveän kylmiä talvella. Siksi pidämmekin mieluisimmasti villa-vaatteita, jotka eivät päästä lämmintä ulos ja kylmää sisälle. Sentähden on Jumalakin vaatettanut monta eläintä turkkiin, joissa ovat karvat eli villa. Ja siksi pidetään kaksinkertaisia akkunoita talvella, sillä ruutuin välissä oleva ilma estää tulemasta kylmän ulkoa ja lämpimän sisäpuolelta.

Mitä on siis lämmin? Niin, mitä se itsessään on, sitä en voi sinulle sanoa. Lämpimäksi kutsumme sitä, joka on yhtä lämmin eli lämpimämpi kuin oma ruumiimme, ja _kuumaksi_ sitä, joka on vielä paljoa lämpimämpi. Mutta _kylmää_ on se, joka on omaa ruumistamme kylmempi. Se tulee usein harjaumisesta. Jos usein lämmittelein valkean lekolla, tulenpa viluisemmaksi ja aremmaksi, kuin ennen olin. Ensin tultuani saunaan, on minusta siinä hirmuisen kuuma, ja meressä uidessani on minusta ensin vesi hirveän kylmää. Mutta vähitellen totun siihen. Siitäpä käsitän kuumuuden ja pakkasen olevan vaan vähä enemmän eli vähä vähemmän lämmintä.

En kuitenkaan sentähden voi tottua kaikkeen kuumuuteen, enkä kaikkeen kylmyyteenkään. Jos kosken paljaalla sormellani hiillokseen eli liekkiin eli tuliseen rautaan, saanpa rakon sormeeni, sillä nahka turmeltuupi siinä. Silloin ei ole hyvä pistää sormeani kylmään veteen, sillä siitä alkaa sitä pahemmin pakottaa. Kuuma kuumaa ja kylmä kylmää vastaan. Jos heti pidän sormeani kuumuudessa, niin pääsen rakosta. Jos olen hyvin palavissani ja juon kylmää vettä eli jäähdyn ilmassa, niin vilustun ja siitä sairastun. Käteni, jalkani ja poskeni saatan palelluttaa kylmänä talvipäivänä, niin että ne jähmettyvät ja tulevat valkeiksi ja turriksi. Jos niitä silloin lämmitän valkealla, tulevat ne heti kipeiksi, ja niitä alkaa pakottaa. Näinpä kerran ukon kävelevän puujaloilla. Hän oli palelluttanut jalkansa metsässä. Kotiin tultua oli hän lämmittänyt niitä valkean paisteella, ja nyt tulivat kuoleman vihat jalkoihin, niin että lääkärin täytyi sahata ne poikki. Mutta jos hieron paleltunutta kättä, jalkaa eli poskea hyvin lumella, niin tulevat ne viimein hyviksi. Niin voidaan saada henki ihmisiinkin, jotka löydetään pakkaisesta hengetönnä metsässä eli maantiellä. Voipi niinkin olla, että ne ovat kokonaan paleltuneet hengettömiksi. Samalla lailla saatetaan kuolla tulesta eli kovasta kuumuudesta.

Ihmeellistä on nähdä kuinka kappale isonee, kun sitä kuumennetaan, ja pienenee _jäähdyttyänsä_. Jos minulla on rautakanki, joka sopii paraiksi reikään, ja kuumennan tuliseksi kangin, eipä se mahdukaan enää samaan reikään, ennenkuin on jäähtynyt kylmäksi. Miksikä kuumentaa seppä kärrynrattaan selkärautaa, ennenkuin panee sen rattaan ympäri? Siksi että selkärauta kuumana on suurempi; mutta jäähdyttyä kutistuu se kokoon ja puristuu lujempaan rattaan selkään. Miksikä nurkat paukkuvat talvella? Siksi kuin seinähirret halkeilevat, kun on lämmin sisällä ja kylmä ulkopuolella. Miksikä putoaa sormus sormestani, kun pistän sen kylmään veteen? Siksi kun sormi kutistuu enemmän kuin sormus. Miksikä kuohuu vesi padassa, joka on sillä täytetty? Siksi kun vesi paisuu lämpimästä enemmän kuin pata.

Miksikä siis pata kiehuu? Siksi kun kuuma vesi padan pohjalla kevenee, nousee ylöspäin pintaan ja pakottaa muun veden pois edestään. Siitä tulee liike padassa. Pohjassa oleva vesi tulee viimein niin kuumaksi, että se muuttuu höyryiksi ja nousee poreina eli kuplina ylöspäin. Jos tämä höyry lasketaan kylmän putken lävitse, niin jäähtyy se ja tulee jälleen vedeksi; ja niin tisleerataan juoksevia aineita. Ja samalla lailla kuin lämmin vesi nousee ylöspäin padassa, niin nousee lämmin ilmakin ylöspäin huoneessa. Sen kyllä tunnen saunan lavalla.

Mutta vaikka kaikki muut kappaleet kutistuvat pienemmiksi pakkasessa, niin tekee vesi kokonaan toisin, sillä se paisuu muuttuessaan jääksi. Jos putelin täytän vedellä ja panen sen pakkaseen, niin särkyy puteli. Jos reijän poraan kiveen, täytän reijän vedellä ja lyön tulpan sen suulle, niin kivi halkeaa, kun vesi on talvella jäätynyt reijässä. Sentähden on jää keveämpi kuin vesi, ja pysyy veden päällä. Jos jää painuisi pohjaan, niin ei se sulaisi keväällä, ja ei yhtään elävää pysyisi silloin hengissä vedessä.

Meillä oli tuvan rinnalla kylmä kamari, jota ei oltu lämmitetty kaukaan aikaan talvella. Siinä oli ilmasta tullut märkyys jäätynyt jääneuloiksi akkunalasissa. Kun teimme valkean takkaan, havaitsin jään alkavan sulaa akkunaruudussa valkean kohdalla. Mutta samalla kertaa oli lattialla takan ja akkunan välillä niin kylmä, että maito jäätyi kupissa, jonka panin lattialle. Miksi niin kävi? Siksi kun lämmin paistoi tulesta ja lämmitti ruudun, mutta se valkean ja ruudun välillä oleva ilma lämpeni paljoa hitaammin.

Lämpimäin auringon sädetten mennessä ilman läpi ei ilma ota niistä paljo lämmintä, vaan maa ottaa enimmän. Sitten lämmittää maa ilmaa, joka on sitä likinnä, ja siksi on ilma alhaalla maan pinnalla lämpimämpi kuin korkeammalla vuorilla. Siksi puhaltaakin toisia tuulia ylhäällä, ja siltä se usein näyttää, kuin pilvet kulkisivat tuulta vastaan. Jos nousen hyvin korkealle vuorelle, tulenpa viimein sellaiselle paikalle, jossa lumi ei enää sula kesällä, ja sitä paikkaa kutsutaan _lumirajaksi_. Korkeammalla ei voi mitään kasveja menestyä; mutta puista on koivu, joka kasvaa likinnä lumirajaa. Keskellä maata, jossa on lämpimin, on lumiraja korkealla ylhäällä; mutta kaikkein kylmimmissä paikoissa on se juuri maan pinnalla.

Oi Jumala, joka olet antanut silmillemme valkeuden ja ruumiillemme lämpimän, valaise sielummekin totuuden valolla, että mielemme olisi lämpimästi halukas hyvään, jota maan päällä on! Olemme lukeneet pyhässä sanassasi Jesuksen Kristuksen olevan totisen valkeuden, joka valaisee kaikki ihmiset. Anna meille siis armosi, ettemme koskaan erkanisi Vapahtajastamme synnin teille; sillä siellä on pimeys ja kylmyys, ja siellä sielumme paleltuu kuoleman varjossa. Mutta sinun tykönäsi on armo ja ijankaikkinen kirkkaus, ja valkeudessasi on meillä valkeus.

Magneetista ja kompassista.

Nä'inpä kerran teräspalasen, joka oli hevosen kengän mukainen, ja sen pienemmässä haarassa riippui rautakappale kiini, eikä näkynyt mitään, joka olisi sitä siinä pitänyt. Miten se voi käydä laatuun? Sen sanon sinulle. Muutamalla rauta- eli teräslajilla on kummallinen luonto vetää toista rautaa itseensä kiinni ja pitää sitä siinä. Sellainen rauta eli teräs on _magneeti_, ja isoon magneetiin saatan panna useita leivisköitä painoa riippumaan. Jos tahdon tehdä leikkikalun tästä, niin leikkaan korkista kalanmoisen kappaleen, pistän siihen pienen teräskipeneen ja annan tämän uida vesikupissa. Jos minulla on nyt pieni ongenmuotoinen magneeti, ja pidän tätä vähän matkan päässä korkkikalasta, niin näen kuinka kala uipi ongen perässä, vein sitä vaikka mihin. Saatanpa tehdä magneetilliseksi esim. teräsneuloja, joissa ei ennestään ole magneetia, niin että hivutan niitä magneetiin. Jos minulla on sellainen magneetineula ja panen sen kiinni pyöreään rasiaan, niin että se pääsee navan nenässä vapaasti pyörimään, putoamatta alas, niin näen kummallista. Kääntänenpä rasiaa, vaikka miten, niin kääntyy alinomaa neulan toinen kärki pohjoista kohti. Sellaista rasiaa kutsutaan _kompassiksi_, ja tämän tuntevat kaikki merimiehet. Sillä muinoin, kun ei tiedetty kompassista, kulkivat merimiehet auringon ja tähtien jälkeen purjehtiessaan aavoilla merillä, joilla ei maata näy. Mutta nyt on paljoa vakavampi laskea kompassin jälkeen. Sillä jos kerran tiedän missä pohjoinen on, tiedänpä sitten muutkin ilmain suunnat.

Mikä vetää siis magneetineulan kärkeä pohjoista kohti? Se on maassa oleva salainen voima; mutta joka kerralla, kun neula tulee rautaa liki, kääntyy se tämän puoleen, ja pyörii levotoinna sinne ja tänne. Ja mitä se salainen voima on, jota kutsutaan magneetivoimaksi, sitä ei voi kukaan oikein selittää. Se on kuuluva niihin näkymättömiin maailman voimiin, joita jo olemme tulleet tuntemaan sähkönä eli liekkeenä, valona ja lämpönä.

Revontulista.

Syys- eli talvi-illalla, kun on kylmä, näemme taivaan vaalenevan pohjoisessa leimuavasta valosta, joka alinomaa muuttuu. Välistä leimahtelee se säteinä, välistä palaa se suurina kaarina; välistä on se valkeana, välistä vaalean punaisena, ja sen luulisi sähisevän. Sitä kutsutaan _revontuliksi_, ja tämä on kaunista ja juhlallista katsoa. Mutta mitä se on, sitä ei voida oikein tietää. Sen luullaan olevan sähkö- eli lieke-valoa, joka loistaa korkealla ilmassa. Ja revontulien palaessa tulee aina magneetineula levottomaksi.

Kiikarista eli pitkäsilmästä.

Suurennuslasilla näen pienimmätkin kappaleet paljoa suurempina, kuin ne oikeastaan ovatkaan. Sillä katsoen on kirppu rotan kokoinen, ja vesiherneessä näen mahdottoman paljo pieniä eläviä, joita en voi ollenkaan nähdä paljailla silmillä. Kiikarilla näen kaukana olevat kappaleet likempänä. Rannalla seisoessani näen pienen mustan pilkun tuolla ulkona merellä, ja jos ojennan kiikarin pilkkua kohti, niin näen sen olevan veneen eli laivan eli suuren kiven. Kaukana maantiellä näen jotakin liikkuvan; otanpa kiikarin ja näen selvästi pojan ratsastavan, eli tyttösen ajavan lehmiä laitumelle. Toisella kerralla otan suuren kiikarin ja ojennan sen illalla kuuta kohti. Kuupa näyttää kummalliselta ja vaununrattaan kokoiselta. Eli jos katson sillä tähtiä, näenpä monta tähteä, joita en ennen paljain silmin nähnyt.

Lämpömittariista.

Usein tahdon tarkalleen tietää, kuinka lämmin on huoneessa ja ulkona. Siihen on minulla kone, jota kutsutaan _lämpömittariksi_, ja jonka näet tässä kirjan laidassa kuvattuna. Se on oikein viisaasti tehtynä. Ensiksi on koneniekka pannut elohopeaa pieneen tukittuun lasipilliin, jonka alapäässä on onsi palli. Hän tietää elohopean ja muiden ainetten paisuvan lämpimässä ja kutistuvan pakkasessa. Hän panee lasipillin messinkilevyyn ja pistää kaikki sulavaan lumeen. Elohopea kutistuu kokoon pillissä. No hyvä, sanoo koneniekka, piirränpä pykälän messinkilevyyn pillissä olevan elohopean tasalle, ja sen merkin nimitän _jäätöpykäläksi_, sillä niin kylmä silloin on, kun vesi jäätyy. Siihen viivaan piirtää hän 0. Sitten hän lasipillin panee kiehuvaan veteen. Elohopea paisuu ja nousee lasipillissä. Hyvä, sanoo koneniekka; piirränpä tuohon samallaisen pykälän, ja sen nimitän _kiehumapykäläksi_. Sitten jakaa hän levyn jäätöpykälän ja kiehumapykälän välillä 100 yhtä isoon osaan. Näitä kutsuu hän _pykälöiksi_ ja merkitsee ne numeroilla. Jäätöpykälän alle tekee hän myös yhtä isoja osia. Kun elohopea on ylempänä jäätöpykälää, niin lukee hän sen korkeuden messinkilevyssä olevain osain jälkeen ja sanoo: nyt on niin ja niin monen pykälän lämmin. Mutta jos elohopea on jäätöpykälän alla, niin hän sanoo: nyt on niin ja niin monen pykälän pakkanen. Ja alemma 40 pykälää ei voi elohopea laskeuda, sillä silloin jäätyy se kovaksi.

Lämpömittarilla tiedämme ruumiissamme olevan 37 pykälän lämpimän. Kun ilma tuntuu hyvin kuumalta kesällä, näyttää lämpömittari 30 pykälää varjossa. Harvoin on talvella 40 pykälän pakkanen.

Ja jos jolloinkin kuulet puhuttavan _ilmapuntarista_, niin elä luule sen olevan saman kuin lämpömittarin. Ilmapuntari on muullainen kone. Se on laitettu niin, että ilma painaa ylöspäin elohopeaa korkeammalle eli alemmalle lasiputkessa. Ja siitä ennustetaan sadetta eli kaunista ilmaa, kun raskas ja kostea ilman painaa enemmän kuin kuiva ja keveä ilma.

Sunnuntai-aamu.

:Oi, terve Suomi, kaunis synnyinmaa!
:Sä vuorias
:Ja laaksojas
:Nyt koristat kuin morsianta.
:Sun kansas siitä riemun saa.
:Kun kukat tuoksuin kaunistaa
:Tuhanten järviesi rantaa.

:Ja kukat riemuitseepi valollen.
:Min päivä suo
:Ja maahan luo
:Niin kirkkahasna aamupuhtehella.
:Mut kansa, Herraa muistellen,
:Pois heittää kaiken turhuuden
:Ja alkaa rukoella.

:Valaise, aamupäivä armias.
:Nyt Jumalan
:Lain korkean
:Ja pyhän sanan kautta sieluamme!
:Valaise Suomen ruhtinas
:Ja köyhää kansaa loistollas.
:Myös viimein hautojamme!