Luonnon ihanuus

Luonnon ihanuus. Kirjoittanut Isak Hirvonen

Kun olin vielä nuori lapsi rukka,

Kasvavainen niinkuin kedon kukka,

Niin ajatukset synnyit mieleeni

Ja kysymykset tuotti kieleni.

Kun katsoin taivaan suurta ihanuutta,

Ja sinipilvein suurta kauneutta,

Niin lyhykäinen järki pian puuttui

Ja kauniimmaksi koko luonto muuttui.

Kun katsoin taivaan suurta aurinkoista,

Kuin ihanasti tänne maahan loistaa,

Niin enpä tiennyt missään kauniimpaa,

Se voittaa kullan kirkkaudesta.

Kun katsoin vielä taivaan tähtilöitä

Ja monenlaisii luonnon ihme-töitä,

Niin muistin sen, kun kaikki nämät loi

Ja sanallansa kerran ilmi toi.

Kun Abrahami, lasna ollessansa,

Tuli ulos ensin luolastansa:

Niin tähdet loistit silloin taivaalta,

Ne näytit hälle ihaan kauniilta.

Kun ihanuus jo intonsa niin täytti

Ja koko luonto rakkahalta näytti,

Niin aikoi ottaa siitä Jumalan,

Taivaan tähden suuren kirkkahan.

Vaan samassa myös katos tähti pian

Ja kuu jo nousi pikaisesti siaan;

Vaan samassa myös kuukin pakeni

Ja Abrahamin suru eneni.

Kun aurinkoinen, kulta muodossansa,

Nousi ylös jälleen vuorostansa

Niin Abrahami jälleen ihastui;

Vaan samassa se ilo pakennui.

Hän Jumalakseen otti näiden luojan

Ja kaikkein kauneuden ilmi tuojan.

Ja tuli tästä oikein, huomaamaan.

Kaikkein luojan, oikian Jumalan.

O suuri luonto, kuinkas meille annat

Ilon, riemun, jonkas aina kannat!

Kun lapsuudessa jo niin liikutat

Ja suurta luojaa meille muistutat.

–[I]s[a] –k. H[irvone]––n.

Lähde: Sanomia Turusta 15.11.1859.