Lumohetkinä.

Kirjoittanut Irene Mendelin


Lumohetkinä kahden kun istutaan
Minä katselen hiljaa sua.
Näen kunnian kaartavan otsaasi
Ja se tenhoo niin jalosti mua,
Ja ma riemuitsen:
Ylväs oot
Sinä sieluni ainoinen!
Sinun henkeäs hienoa kuvastaa
Silmäs säihkyvä sinisyvyys,
Jalo luonne se kirkasna kimmeltää,
Jalo luonne ja syömmen hyvyys.
Ja ma vaikenen,
Pyhä on
Silloin miel’ala sydämmen.
Pyhä syttyvi välkkyvä aavistus,
Luopi sieluhun kirkkaan valon.
Miten suuri on hän, joka kaiken loi,
Hyvän ihmisen loi ja jalon!
Häntä aavistan,
Kun ma nään
Kasvos ilmehen kirkkahan.
Lumohetkinä kahden kun istutaan,
Minä katselen hiljaa sua,
Näen valmihin ihmisen eessäni
Ja se tenhoo niin jalosti mua.
Ja ma riemuitsen:
Ylväs oot
Sinä sieluni ainoinen!


Lähde: Mendelin, Irene 1899: Koivikossa. II. Wesanderin kirjakauppa, Tampere.