Lumihiutaleita
| Lumihiutaleita. Kirjoittanut Viki Kärkkäinen |
Aamulla kohosi aurinko veripunaisena pallona taivaalle. Nyt se on hävinnyt näkyvistä.
Sataa lunta. – Taivas on harmaa, lumihiutaleet leijailevat ilmassa. Keveinä kuin valkoiset höyhenet. Hiljaa, hyvin hiljaa ne putoilevat viileälle hangelle.
Tuossa ikkunani edessä on haapa. Sen oksilla lepää nyt äänetön rauha. Ei ainoatakaan levotonta lehteä ole niissä lepattamassa. Ja tuossa puutarhan aitaa vasten on kellervä lauta. Senkin verhoaa vähitellen talvisen rauhan valkea vaippa.
Valkoista väriä kaikkialla...
Haavan oksalle lensi nyt valkearintainen lintu. Ihmisiä näkemättä se katselee rauhassa lumihiutaleiden keveätä leikkiä.
Tuolla taas etempänä puutarhan keskellä kohoaa hangesta kaksi ohdakkeen kuihtunutta runkoa. Niidenkin latvoihin laskeutuu joukko keveitä hiutaleita muuttaen kuihtuneet kukat ja näivettyneet lehdet viileän valkeiksi. Aivankuin muistojen liljat ne katsovat tuolta nyt minuun.
Juuri tuolla puutarhan keskellä, missä nuo ohdakkeet lumisina kukkivat, istuin minä kesäisenä yönä kauniin ja kalpean naisen kanssa. Edessämme räiskyi palava rovio ja sen liekkien kohteessa syttyivät sydämetkin leimuamaan.
Se rovio paloi vain silloin ja hiilosta peittää nyt viileä lumi. Talviset päivät ja hetket kuluvat ja yhäti paksummaksi kasvaa sen yllä valkea unhotuksen vaippa.
Minä, jonka sydämessä silloin raivosivat villeinä rakkauden liekit, istun nyt yksin täällä huoneessa ja tunnen, että minunkin sykkivälle rinnalleni leijaa valkeata hiutalelunta. Se koettaa kätkeä muistojeni mustaa hiilosta valkoisen vaippansa alle. Sitä on satanut jo kauan ja sataa vielä nytkin.
Mutta vielä ei sydämeni hiilos ole peittynyt. Vielä hehkuvat tuhkan pohjalla kalvavat liekit.
Toivon sen kuitenkin sammuvan pian ja peittyvän unhotuksen hankien alle. Ja kun talven ikävät hetket kerran ovat kuluneet, vieköön kevään kohiseva puro viimeisetkin himmenneet hiilet... Vaikkapa aaltojen ajeltaviksi.
Lähde: Kärkkäinen, Viki 1909: Vuoden varrelta: suorasanaisia runoelmia. Otava, Helsinki.