Lukanus kidutettuna
| Lukanus kidutettuna. (Hän laulaa pyövelien piinatessa.) Kirjoittanut Viktor Rydberg |
- Sen eestä kuolla, joll’ on arvo elämän,
- on kaunis kuolo, leikki maratooninen.
- Mut kuolla Neron pyövelien lyömänä
- ja jälkimaineeks saada: »Neron ystävä»,
- on kuoloo kovempi, on oma häpeä,
- mi viel’ ei haihdu, vaikka tuskat katkaisee
- samalla elonlankani kuin laulun tän.
- Ken ehtinyt on rantamalle Haadeksen,
- kuin toiseks elon tie nyt hälle näyttäyy!
- Ma luulin kerran, ett’ on suurta uskaltaa
- Cesarin eessä laulaa Kaaton taistelut
- puolesta esi-isäin vapaavaltion,
- min vapaus ies vain ol’ orjan harteilla.
- Se halpaa oli! Öisin kuullut sydäntäin
- ja laulun tehnyt koruttoman, vimmatun
- ja laulanut sen epätoivon lapsillen:
- Päin orjat, veljeni! Päin taistoon, kuolemaan
- vapautenne eestä, lapset Spartakon!
- Päin, orjat, veljeni! Päin taistoon, kuolemaan
- eest’ ihmisyyden vapaavaltion!
- Jos laulunpalkaks sainkin ristinkuoleman?
- Sen eestä kuolla, joll’ on arvo elämän,
- on kaunis kuolo, leikki maratooninen.
- Nyt pyövelien pihtein tahtiin vain ma voin
- ja tuskain rytmeihin tän vihan lennättää,
- tän inhon sidotun, tän ylenkatsehen
- päin likaa, jota mailma sanoo puhtahaks,
- päin mailman suuruutta, jok’ alhaist’ on.
- Ja niin mun lauluni ens vapaushetkenään,
- kahleistaan vasta irtauneena, vaijentuu,
- kun rintani, mi valheen ilmass’ ahdistui,
- atleetinvoimin nousten ulos lennättää
- liekeissään vyöryin kantelosta sydämen,
- juur’ kuin se kätkee, harmin kohden itseäin,
- kun runohenkeni ma kiedoin kahleisiin.
- Näköni himmenee, en enää laulaa voi;
- mut kuule, laulaja, mi tulet jälkeeni!
- Sydämet kaihoovat sä laula viihdyksiin,
- mut laululles myös poltinrauta käteen suo,
- mi lihaan kurjuuden sen merkit kärventää!
- Se pyövel’toimi lemmentointa on
- lapsille inhan maan, lie kahle pukunaan,
- senaatin tooga tai diadeemi Cesarin.
- Sä histrioonit heitä helyharppuineen
- ja Lesbia, Delia, Lydia, Chloris, Corydon;
- mut sinä, laula sinä uljain päin
- kuin Natsaretin kansainlaulaja,
- julista valtaa, jossa pienin ensinn’ on,
- ett’ orjain silmiin maat Astrean kajastais,
- oikeuden Rooma käske rakentaa
- häpeän Rooman muurein raunioon;
- kuin Natsaretin kansainlaulaja
- sä tyynnä palkaks ota pilkka, kuolema!
- On orja – Stoan viisas lausui niin –
- ken itseään ja kohtaloons’ ei hallitse.
- Ma orja olin; ah, nyt myöhään vapaaks sain
- ja sielun’ ulos hengitän näin huudahtain:
- Päin, vapaa laulaja, päin, eespäin, sotilas
- eest’ ihmisyyden! Kautta hädän, tuskien
- eespäin ja riemuin kuole kilvelles!
Suom. Severi Nuormaa.[1]
- ↑ Snöfrid-runoon ei suomentajan muutettu nimi ole ennättänyt.
Lähde: Rydberg, Viktor 1906: Valikoima runoelmia. Suomeksi toimitti Valter Juva. Werner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo.