Lokakuun yössä

Kirjoittanut Kaarlo Sarkia


Kuin loistaa kirkkahasti
kuu, sirppi taivahan!
Ma joen rantaan asti
nään kentän kostean.
Siell’ usva-aaveet mataa
veen pintaa himmeää,
ja puista verta sataa,
mi mustaan maahan jää.
Niin syys, niin syys on tullut!
Puu, ruoho lakastui.
Vain haavelinnut hullut
yömustaa vettä ui.
Mut vaikertelet turhaan
sa eessä viikatteen:
Se tottunut on murhaan
jo sataan, tuhanteen.
Noin nousee kirkkahana
tuo sirppi Kohtalon.
Vain puuttuu viime sana –
ja tilis tehty on.


Lähde: Sarkia, Kaarlo 1929: Kahlittu: runoja. WSOY, Porvoo.