Lintukoto

Lintukoto Kirjoittanut Aleksis Kivi

Lintukoto

Meres kaukakalla saari soma löytyy.

Lehtimetsäinen ja nurmellinen saari.

Jyrkät, kallioiset rannat vastarinta

Onpi ijankaikkinen, kun myrskyssä

Laineet, aavan meren vallattomat lapset

Valkokiharaiset, karkeleevat,

Anastaakseen Lintukodon kauniin saaren,

Saaren keskellä on niittu viherjäinen,

Niitun keskel kultahinen pelto läikkyy,

Kantain hedelmiä ilman talven untea;

Keskel pellon kultaa metsä tuuhee seisoo,

Rauhan kalpee, kohiseva lehtimetsä.

On viel metsän helmas pieni kukkaskumpu

Ja sen kiirehellä saaren armas linna,

Sievä, rakettuna linnun-laulupuusta.

Hieno sammal katol linnasen tän kasvaa,

Kukkanen siel viittaa hymyillen luokseen

Lintusia, pienoisia mehiläisii.

Kanssa kuolematon asuu tällä saarel,

Ijäisessä nuoruudessa onnen maassa.

Kerikansa pieni, viaton ja kaunis.

Kaunishan tää kansa, kaunis kukostava,

Vaan ei, kuni mones tarinas kuulet,

Synkeä ja kymertynyt paikkolauma.

Asuu tässä linnut, pienet lauluniekat,

Rauhan lehtimajois, koskaan pelkäämättä

Kotkia ja öitten huhkaimia ilkeit.

Kuulet aamun noustes, kuulet illan tyynees

Teeren kuherruksen uljaan tummalt vuorelt,

Kuulet käen, ilolinnun, kyntörastaan

Äänet ympärsoivan kultasissa viidois.

Tässä reippaat keripojat pellot kyntää,

Ihanaiset niityt niittää, keri-immet,

Vilkaskatsantoiset, ruusuposket,

Kangast helskyttäävät lakas korkeassa.

Hameissa he lumivalkoisissa käyvät

Kukkasseppelöityinä, ja miehustalla

Vyö kuin taivaan kaari monihohtavainen.

Niin he kangas hienointa helskyttäävät,

Niin he rakentelee atriaansa yhteist

Lehdon suojaan viherjlle tantereelle.

Silloin impein joukos hälinä ja liike;

Lumi-hameliepein liehunnassa

Ylös kukkastuoksu kiertyy, kaulaliinat

Kuni kimmeltävät pilvet, liehuu, välkkyy

Heidän rinnoillansa, heidän hartioillaan

Alla kultakiharien lemmekkäitten,

Ja ain vilkkahasti livertelee kieli,

Kilahtelee ilonaurun heljä kello.

Yhtyyvät he atrialle, uljaat pojat,

Kaunokaiset, vilkaskatsantoset immet;

Ilosesti aterioitaan, kertoellaan

Tarinoita kauka-maista, ihmetellen,

Pöydän ääres, hohisevan metsän suojas,

Oksil tuhansien lintuin laulaessa.

Taasen käsi kädessä he käyskeleevät

Uneksuvan lehtimetsän hämärässä.

Taasen, kuni länsituulen liehaukset,

Vihannolla niitulla he karkeleevat,

Lyöden iloleikkii, helotellen laulaa;

Tahi, kyllästyiskö mieli leikkilöihin,

Kyvät purjehtimaan sini-leinehille.

Heidän laivastonsa, joutsenparvi valkee,

Valmihina rannal vartoo. Alkaa retki,

Riemuitseva purjeretki ympär saarta,

Silloin kaikki laivat armaat kuormans saavat,

Laivat eläväiset, lumivälkkyväiset.

Nuorukaisen ssylissä nyt impi istuu

Hartioilla joutsen ja laivat liukuu

Rinnatusten ympär rauhansaaren rantaa.

Laulaa poika, laulaa neito, pojan rinnoil

Haaksen kiiltävällä, hienoisella kannel;

Linnut, kiistan viserrellen, lenteleevät

Rannalla, ja kaikuu saaren himmee lehto

Laulusta ja viserryksest, meren pinta

Tyyni, heljän tyyni, kajahtelee kauvas,

Kaikki yhteen-sulaa hymisevään sointuu.

Vavahdellen ylos Ahtolasta tummast,

Ilosoinnos ihanasti vavahdellen,

Kalat pienet, hopeiset heitä seuraa

Karkelossa laattialla kirkkahalla,

Niinpä purjehtii nyt krijoukko kaunis

Joutsenvenheillensä ympär rauhansaarta,

Ja kun viimein tehty onpi iloretki,

Käyvät taasen ilo-askareisin toisiin.

Mutta usein taasen tuolla puitten juuril

Äänetönnä istuvat he lehtilaakos;

Vasten polvea pää kallistuuvi alas,

Tyynesti ja lempeästi tuijottelee

Sinisilmäinen päin nurmehen kuin väikkyis

Ikävyyden syksy-ilta riutuvainen

Ympärillä lapsen viattoman mielen,

Mitä metiskelee vieno aatos?

Miksi alas kallistuuvat heidän päänsä?

Miksi alakuloisesti uneksuen

Tuijottelee katsantonsa kukaksnurmeen?

Ei he vastausta etsi, ei he löydä;

Hiljaisuus on kaikkialla, äänetönnä

Sinertävä taivas heidän päälläns lepää,

Hieno tuuli lepää, liikahda ei lehti,

Makeasti rannan kirkas aalto

Lepää kallihilla helmivuoteellansa,

Vaijennut on pienen lintusenkin ääni.

Mutta tuskaton on heidän ikävyytensä,

Pian pois se haihtuu kuni aamun kaste

Poskelt kukkasen ja iloleikkiin taasen

Rientäävät he viherjälle tanterelle,

Laulain elämästä Lintukodon saares.

Niin he riemuitseevat. Mutta illan tulles

Vaipuuvat he unen ihanaiseen helmaan

Unta uneksumaan onni-autuasta.

Hiljaisuus on kaikkialla; yöseen taivas,

Kuni hiilakas ja sinertävä huivi,

Väikkyy heidän päälläns tyynnä, hymyellen,

Tuuli lepää, liikaahsa ei lehti,

Vaaijennut on pienen lintusenkin ääni.

Mutta kirkas aamu koittaa, saaren lehdot,

Tulipurppurassa myhäilee ja hohtaa,

Koska päivän tähti idän portil leimuu,

Ja taas ilman siivitetty laululauma

Aamuvuuhteen kohottaavi taivahalle.

Kerikansa sillon unetansa nousee,

Pojat, noéidot, ijankaikkisesti nuoret,

Kesään ijankaikkissehen rauhan maassa.

Pojat pellot kuntaa, niityt niittä,

Kaunokiharaiset, seppelöityt neidot

Kultakangast kutoo lakas korkeassa.

Lähdet: Aleksis Kivi; Valitut teokset, Otava, Helsinki, 1920.

Lintukoto

Meress' kaukaall' eräs saari soma löytyy,

Lehtinen. Sen jyrkät, kallioiset rannat

Vastarinta ijankaikkinen on myrskyss',

Koska aavan meren vallattomat lapset,

Kuin sotajoukko kransattuna, päällekarkaa,

Anastaaksens Lintukodon kauniin saaren.

Niitty viherjä on keskell' tätä saarta,

Keskell' niittyy kulta-keltain pelto läikkyy,

Kantain hedelmiä ilman talven unta;

Keskell' peltoo soipi tuuhee lehtimetsä,

Soi kuin rauhan kaupungissa, lemmen maassa;

Keskell' metsää pieni kukkas-kunnas seisoo,

Kunnaan kiireell' huone linnunlaulupuusta.

Hieno sammal tämän huoneen katoll' kasvaa,

Kukkainen siell' hymyellen luoksens viittaa

Lintuja ja hyrrääviä mehiläisii. --

Kuolematta, ijäisessä nuoruudessa

Asuu tässä kerikansa pieni, kaunis;

Kaunis, vaan ei kymärtynyt peikkojoukko,

Niinkuin tarinoissa usein kuulla saamme.

Tässä linnut asuu, lauluniekat pienet,

Tässä käki, ilolintu, kyntörastas

Lehdistössä äänens ympärkaikuu antaa

Pelkäämättä ilmass' sinkoilevii haukkoi,

Kotkia ja öitten ilkeit' huhkaimia.

Elo ystävyyden! --

Vilkkaat keripojat

Pellot kyntää, kukostavat niityt niittää;

Laulaen käy alat' heidän ilotyönsä.

Keri-immet, ruusuposkill', valkeiss' vaatteiss',

Miehustalla vyö kuin kesän kirkas taivas

Sinertävä, kukkasseppel kiireillänsä,

Kangast' kutoo helskyttäen korkeess' lakass',

Tahi yhteist' atriaa he rakentavat

Viherjälle tanterelle lehdon suojaan.

Sillon liike elävä on impiparvess',

Sillon kieli virkeästi livertelee,

Kilahtelee usein naurun hopeekello. --

Yhtyvät he atrialle, uljaat pojat

Niinkuin neidot kauniit vaatteiss' valkehissa,

Vöissä sinisiss' ja kukkas-seppeleissä.

Kanssapuhe ilonen käy pöydän ääress'

Elämästä Lintukodon saaress' kauniiss',

Tarinoja himeit' mailmoist' kaukaisista

Siinä haastellaan ja ihmetellään

Ympär pitkän pöydän, tuuheen metsän varjoss',

Koska oksill' lintuin laulujoukko ääntää,

Pieni, vilpas kiuru viserrellen

Pyöriilevi paistehessa päivän kullan,

Ja kosk' tuuli hieno, kukkas-hajuu täynnä,

Koivistossa lehtiin kanssa leikittelee. --

Taasen rinkitanssissa he kiitelevät

Niinkuin niityll' kiertelevä länsituuli

Keveästi; tahi, kyllästyen tanssiin,

Käyvät purjehtimaan sini-lainehilla.

Laivastonsa, lumivalkee joutsenparvi,

Alat' heitä rannall' vartoo. Nytpä alkaa

Purjeretki, iloretki ympär saarta,

Laivat kimmeltävät, kaikki kuormans' saavat.

Parittaisin nuori kerijoukko istuu

Hartioilla joutsenen, ja rivi kulkee

Yhtä rinnan pitkin saaren tyyntä rantaa.

Ihanasti laulaa poika niin myös neito

Armaas' syleilyksess' laivan hienoll' kannell'.

Joutsen alakuloisesti ääntää,

Ihanasti toki; linnut visertelee

Rannall' kiistellen ja saaren metsä kaikuu;

Meri kaikuu, taivaan kansi kaikuu,

Kaikki yhteensulaa sointuun ihmeelliseen,

Kaikk' on hyminä kuin Tapiolan linnass',

Koska soivat siellä kultakanteloiset.

Niinpä purjehtivi kaunis kerijoukko

Joutsenvenheillänsä ympär rauhansaarta,

Ja kosk' viimein täytetty on iloretki,

Maalle astuvat he iloleikkiin toisiin. --

Mutta usein puitten juurilla he istuu

Vasten rintaa aleskallistuneell' päällä;

Tyyneest', armaast' tuijottelee katsantonsa

Mietiskellen hiljaisessa ikävyydess'.

Miksi ikävyydessä he uneksuvat?

Miksi ihanasti kallistuvi päänsä?

Senpä syytä eivät ymmärtää he taida

Mutta tuskaton on heidän ikävyytens',

Pian pois se haihtuu niinkuin aamun kaste

Poskelt' kukkasen, ja karkeloihin taasen

Rientävät he viherjälle tanterelle,

Laulain onnen elämästä rauhan saaress'.

Niin he iloitsee, ja viimein illan tulless'

Vaipuvat he unen hienoon helmaan

Unta kultast' näkemään, ja päälläns' väikkyy

Kesä-yöseen tyyni, hymyilevä taivas,

Niinkuin vaisunsinii'n, hiilakkainen huivi.

iljaisuus on kaikkialla, aalto rannall'

Makeasti makaa, liikahda ei lehti. --

Aamu hohtaa, koivuin valkeet rangat loistaa,

Lempee tuuli idän purpuraisilt' porteilt'

Meren pintaa viivottaa ja ilma täyttyy

Taasen lintuin viserryksest' lehdistössä.

Sillon ihanasta unestansa herää

Kerikansa, ijankaikkisesti nuori,

Rientää ilotyöhöns Lintukodon saaress'.

Uljaat pojat pellot kyntää, niityt niittää,

Naiset kangast' helskyttävi korkeess' lakass'.

Tämä runo on peräisin Projekti Lönnrotista, ja se on lisensoitu Public domainilla EU:ssa ja sen ulkopuolella.