Lintukoto

Kirjoittanut Aleksis Kivi


Lintukoto
Meres kaukakalla saari soma löytyy.
Lehtimetsäinen ja nurmellinen saari.
Jyrkät, kallioiset rannat vastarinta
Onpi ijankaikkinen, kun myrskyssä
Laineet, aavan meren vallattomat lapset
Valkokiharaiset, karkeleevat,
Anastaakseen Lintukodon kauniin saaren,
Saaren keskellä on niittu viherjäinen,
Niitun keskel kultahinen pelto läikkyy,
Kantain hedelmiä ilman talven untea;
Keskel pellon kultaa metsä tuuhee seisoo,
Rauhan kalpee, kohiseva lehtimetsä.
On viel metsän helmas pieni kukkaskumpu
Ja sen kiirehellä saaren armas linna,
Sievä, rakettuna linnun-laulupuusta.
Hieno sammal katol linnasen tän kasvaa,
Kukkanen siel viittaa hymyillen luokseen
Lintusia, pienoisia mehiläisii.
Kanssa kuolematon asuu tällä saarel,
Ijäisessä nuoruudessa onnen maassa.
Kerikansa pieni, viaton ja kaunis.
Kaunishan tää kansa, kaunis kukostava,
Vaan ei, kuni mones tarinas kuulet,
Synkeä ja kymertynyt paikkolauma.
Asuu tässä linnut, pienet lauluniekat,
Rauhan lehtimajois, koskaan pelkäämättä
Kotkia ja öitten huhkaimia ilkeit.
Kuulet aamun noustes, kuulet illan tyynees
Teeren kuherruksen uljaan tummalt vuorelt,
Kuulet käen, ilolinnun, kyntörastaan
Äänet ympärsoivan kultasissa viidois.
Tässä reippaat keripojat pellot kyntää,
Ihanaiset niityt niittää, keri-immet,
Vilkaskatsantoiset, ruusuposket,
Kangast helskyttäävät lakas korkeassa.
Hameissa he lumivalkoisissa käyvät
Kukkasseppelöityinä, ja miehustalla
Vyö kuin taivaan kaari monihohtavainen.
Niin he kangas hienointa helskyttäävät,
Niin he rakentelee atriaansa yhteist
Lehdon suojaan viherjlle tantereelle.
Silloin impein joukos hälinä ja liike;
Lumi-hameliepein liehunnassa
Ylös kukkastuoksu kiertyy, kaulaliinat
Kuni kimmeltävät pilvet, liehuu, välkkyy
Heidän rinnoillansa, heidän hartioillaan
Alla kultakiharien lemmekkäitten,
Ja ain vilkkahasti livertelee kieli,
Kilahtelee ilonaurun heljä kello.
Yhtyyvät he atrialle, uljaat pojat,
Kaunokaiset, vilkaskatsantoset immet;
Ilosesti aterioitaan, kertoellaan
Tarinoita kauka-maista, ihmetellen,
Pöydän ääres, hohisevan metsän suojas,
Oksil tuhansien lintuin laulaessa.
Taasen käsi kädessä he käyskeleevät
Uneksuvan lehtimetsän hämärässä.
Taasen, kuni länsituulen liehaukset,
Vihannolla niitulla he karkeleevat,
Lyöden iloleikkii, helotellen laulaa;
Tahi, kyllästyiskö mieli leikkilöihin,
Kyvät purjehtimaan sini-leinehille.
Heidän laivastonsa, joutsenparvi valkee,
Valmihina rannal vartoo. Alkaa retki,
Riemuitseva purjeretki ympär saarta,
Silloin kaikki laivat armaat kuormans saavat,
Laivat eläväiset, lumivälkkyväiset.
Nuorukaisen ssylissä nyt impi istuu
Hartioilla joutsen ja laivat liukuu
Rinnatusten ympär rauhansaaren rantaa.
Laulaa poika, laulaa neito, pojan rinnoil
Haaksen kiiltävällä, hienoisella kannel;
Linnut, kiistan viserrellen, lenteleevät
Rannalla, ja kaikuu saaren himmee lehto
Laulusta ja viserryksest, meren pinta
Tyyni, heljän tyyni, kajahtelee kauvas,
Kaikki yhteen-sulaa hymisevään sointuu.
Vavahdellen ylos Ahtolasta tummast,
Ilosoinnos ihanasti vavahdellen,
Kalat pienet, hopeiset heitä seuraa
Karkelossa laattialla kirkkahalla,
Niinpä purjehtii nyt krijoukko kaunis
Joutsenvenheillensä ympär rauhansaarta,
Ja kun viimein tehty onpi iloretki,
Käyvät taasen ilo-askareisin toisiin.
Mutta usein taasen tuolla puitten juuril
Äänetönnä istuvat he lehtilaakos;
Vasten polvea pää kallistuuvi alas,
Tyynesti ja lempeästi tuijottelee
Sinisilmäinen päin nurmehen kuin väikkyis
Ikävyyden syksy-ilta riutuvainen
Ympärillä lapsen viattoman mielen,
Mitä metiskelee vieno aatos?
Miksi alas kallistuuvat heidän päänsä?
Miksi alakuloisesti uneksuen
Tuijottelee katsantonsa kukaksnurmeen?
Ei he vastausta etsi, ei he löydä;
Hiljaisuus on kaikkialla, äänetönnä
Sinertävä taivas heidän päälläns lepää,
Hieno tuuli lepää, liikahda ei lehti,
Makeasti rannan kirkas aalto
Lepää kallihilla helmivuoteellansa,
Vaijennut on pienen lintusenkin ääni.
Mutta tuskaton on heidän ikävyytensä,
Pian pois se haihtuu kuni aamun kaste
Poskelt kukkasen ja iloleikkiin taasen
Rientäävät he viherjälle tanterelle,
Laulain elämästä Lintukodon saares.
Niin he riemuitseevat. Mutta illan tulles
Vaipuuvat he unen ihanaiseen helmaan
Unta uneksumaan onni-autuasta.
Hiljaisuus on kaikkialla; yöseen taivas,
Kuni hiilakas ja sinertävä huivi,
Väikkyy heidän päälläns tyynnä, hymyellen,
Tuuli lepää, liikaahsa ei lehti,
Vaaijennut on pienen lintusenkin ääni.
Mutta kirkas aamu koittaa, saaren lehdot,
Tulipurppurassa myhäilee ja hohtaa,
Koska päivän tähti idän portil leimuu,
Ja taas ilman siivitetty laululauma
Aamuvuuhteen kohottaavi taivahalle.
Kerikansa sillon unetansa nousee,
Pojat, noéidot, ijankaikkisesti nuoret,
Kesään ijankaikkissehen rauhan maassa.
Pojat pellot kuntaa, niityt niittä,
Kaunokiharaiset, seppelöityt neidot
Kultakangast kutoo lakas korkeassa.


Lähdet: Aleksis Kivi; Valitut teokset, Otava, Helsinki, 1920.

Lintukoto
Meress' kaukaall' eräs saari soma löytyy,
Lehtinen. Sen jyrkät, kallioiset rannat
Vastarinta ijankaikkinen on myrskyss',
Koska aavan meren vallattomat lapset,
Kuin sotajoukko kransattuna, päällekarkaa,
Anastaaksens Lintukodon kauniin saaren.
Niitty viherjä on keskell' tätä saarta,
Keskell' niittyy kulta-keltain pelto läikkyy,
Kantain hedelmiä ilman talven unta;
Keskell' peltoo soipi tuuhee lehtimetsä,
Soi kuin rauhan kaupungissa, lemmen maassa;
Keskell' metsää pieni kukkas-kunnas seisoo,
Kunnaan kiireell' huone linnunlaulupuusta.
Hieno sammal tämän huoneen katoll' kasvaa,
Kukkainen siell' hymyellen luoksens viittaa
Lintuja ja hyrrääviä mehiläisii. --
Kuolematta, ijäisessä nuoruudessa
Asuu tässä kerikansa pieni, kaunis;
Kaunis, vaan ei kymärtynyt peikkojoukko,
Niinkuin tarinoissa usein kuulla saamme.
Tässä linnut asuu, lauluniekat pienet,
Tässä käki, ilolintu, kyntörastas
Lehdistössä äänens ympärkaikuu antaa
Pelkäämättä ilmass' sinkoilevii haukkoi,
Kotkia ja öitten ilkeit' huhkaimia.
Elo ystävyyden! --
Vilkkaat keripojat
Pellot kyntää, kukostavat niityt niittää;
Laulaen käy alat' heidän ilotyönsä.
Keri-immet, ruusuposkill', valkeiss' vaatteiss',
Miehustalla vyö kuin kesän kirkas taivas
Sinertävä, kukkasseppel kiireillänsä,
Kangast' kutoo helskyttäen korkeess' lakass',
Tahi yhteist' atriaa he rakentavat
Viherjälle tanterelle lehdon suojaan.
Sillon liike elävä on impiparvess',
Sillon kieli virkeästi livertelee,
Kilahtelee usein naurun hopeekello. --
Yhtyvät he atrialle, uljaat pojat
Niinkuin neidot kauniit vaatteiss' valkehissa,
Vöissä sinisiss' ja kukkas-seppeleissä.
Kanssapuhe ilonen käy pöydän ääress'
Elämästä Lintukodon saaress' kauniiss',
Tarinoja himeit' mailmoist' kaukaisista
Siinä haastellaan ja ihmetellään
Ympär pitkän pöydän, tuuheen metsän varjoss',
Koska oksill' lintuin laulujoukko ääntää,
Pieni, vilpas kiuru viserrellen
Pyöriilevi paistehessa päivän kullan,
Ja kosk' tuuli hieno, kukkas-hajuu täynnä,
Koivistossa lehtiin kanssa leikittelee. --
Taasen rinkitanssissa he kiitelevät
Niinkuin niityll' kiertelevä länsituuli
Keveästi; tahi, kyllästyen tanssiin,
Käyvät purjehtimaan sini-lainehilla.
Laivastonsa, lumivalkee joutsenparvi,
Alat' heitä rannall' vartoo. Nytpä alkaa
Purjeretki, iloretki ympär saarta,
Laivat kimmeltävät, kaikki kuormans' saavat.
Parittaisin nuori kerijoukko istuu
Hartioilla joutsenen, ja rivi kulkee
Yhtä rinnan pitkin saaren tyyntä rantaa.
Ihanasti laulaa poika niin myös neito
Armaas' syleilyksess' laivan hienoll' kannell'.
Joutsen alakuloisesti ääntää,
Ihanasti toki; linnut visertelee
Rannall' kiistellen ja saaren metsä kaikuu;
Meri kaikuu, taivaan kansi kaikuu,
Kaikki yhteensulaa sointuun ihmeelliseen,
Kaikk' on hyminä kuin Tapiolan linnass',
Koska soivat siellä kultakanteloiset.
Niinpä purjehtivi kaunis kerijoukko
Joutsenvenheillänsä ympär rauhansaarta,
Ja kosk' viimein täytetty on iloretki,
Maalle astuvat he iloleikkiin toisiin. --
Mutta usein puitten juurilla he istuu
Vasten rintaa aleskallistuneell' päällä;
Tyyneest', armaast' tuijottelee katsantonsa
Mietiskellen hiljaisessa ikävyydess'.
Miksi ikävyydessä he uneksuvat?
Miksi ihanasti kallistuvi päänsä?
Senpä syytä eivät ymmärtää he taida
Mutta tuskaton on heidän ikävyytens',
Pian pois se haihtuu niinkuin aamun kaste
Poskelt' kukkasen, ja karkeloihin taasen
Rientävät he viherjälle tanterelle,
Laulain onnen elämästä rauhan saaress'.
Niin he iloitsee, ja viimein illan tulless'
Vaipuvat he unen hienoon helmaan
Unta kultast' näkemään, ja päälläns' väikkyy
Kesä-yöseen tyyni, hymyilevä taivas,
Niinkuin vaisunsinii'n, hiilakkainen huivi.
iljaisuus on kaikkialla, aalto rannall'
Makeasti makaa, liikahda ei lehti. --
Aamu hohtaa, koivuin valkeet rangat loistaa,
Lempee tuuli idän purpuraisilt' porteilt'
Meren pintaa viivottaa ja ilma täyttyy
Taasen lintuin viserryksest' lehdistössä.
Sillon ihanasta unestansa herää
Kerikansa, ijankaikkisesti nuori,
Rientää ilotyöhöns Lintukodon saaress'.
Uljaat pojat pellot kyntää, niityt niittää,
Naiset kangast' helskyttävi korkeess' lakass'.


















Tämä runo on peräisin Projekti Lönnrotista,
ja se on lisensoitu Public domainilla EU:ssa
ja sen ulkopuolella.